Kaikki kirjoittajan Anita Mäntynen-Hakem artikkelit

Sisäistä motivaatiota, innostamista ja sisua

Työyhteisöinnostaminen viettää tänään 1-vuotissyntymäpäivää! Raskausaika tällä idean synnytyksellä oli tulkinnoista riippuen jotakin kahden kuukauden ja 10 vuoden välillä. Pilottivalmennusryhmien toiminta on nyt saatu kutakuinkin päätökseen ja kirjoitan niiden prosesseja tällä hetkellä auki, aihepiiristä riittää pohdintaa kirjaksi asti.

Olen pohtinut erityisesti sisäisen motivaation syntyä ja ylläpitämistä sekä myös sen johtamista suhteessa innostukseen, innostamiseen ja innostuksen johtamiseen aika tavalla viimeisen vuoden aikana, kehittäessäni työyhteisöinnostamisen toimintamalleja. Sisäinen motivaatio ja innostus sellaisena kuin itse ne käsitän, pitkäkestoisina roihuina, ovat läheistä sukua keskenään. Molemmat ovat lähtökohtaisesti henkilökohtaisia, sisäisiä kokemuksia ja tunteita, mutta molemmat kasvavat ja molemmista saadaan todellinen voima irti vasta yhteisöllisen oppimisen ja kasvun kautta.

Usein lainaamani filosofi Frank Martela on kirjasssaan Valonöörit – sisäisen motivaation käsikirja todennut, että elämässä on vain kaksi suurta kysymystä: mitä haluan tehdä ja miten saan sen tehtyä. Ihminen haluaa tehdä asioita, jotka kokee tekemisen arvoiseksi. Ne ovat yleensä juuri niitä asioita, jotka ovat intohimomme kohteita ja herättävät innostusta. Tarvitaan myös itsetuntemusta, jotta tunnistaa omat todelliset kiinnostuksen, innostuksen ja arvostuksen kohteensa: mikä on minulle todella tärkeää, mikä toisarvoista.

Innostuksesta toimintaan, sisulla tuloksiin

Jotta voisi tehdä niitä kaikkein tärkeimpiä asioita, on mietittävä myös menetelmiä eli sitä, mitkä tekemisen tavat johtavat päämääriemme saavuttamiseen. On muutettava elämää niin, että pääsee edes hiukan paremmin toteuttamaan näitä asioita. Kirjailija, professori Leo Buscaglia on todennut, että muutos on kaiken oppimisen lopputulos. Niinpä innostamalla, aikaansaamalla yhteisöllisiä oppimisprosesseja, voi edistää ihmisissä muutoksen syntymistä. Innostaja ei pyri muuttamaan ketään, vaan herättämään oivalluksia jokaisen oman muutoksen suunnasta.

Innostamisen menetelmistä löytyy myös työkalupakki itsestä riippumattomista muutoksista selviämiseen ja uuden luomiseen, onhan sosiokulttuurinen innostaminen syntynytkin sekä käsitteenä että toimintana Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, yhteiskunnan jälleenrakennusvaiheessa. ”Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen”, kuten jo Sokrateksen kerrotaan sanoneen. Sosiaalipedagogiikan, jonka yksi sovellusalue sosiokulttuurinen innostaminen on, katsotaankin joidenkin sen oppihistoriaa koskevien käsitysten mukaan saaneen alkunsa jo antiikin aikoina.

Muutoksissa tarvitaan paitsi sisäistä motivaatiota, innostusta, innostamista, myös tahdonvoimaa. Yhden verkkokurssini Facebook-ryhmässä oli tällaista pohdintaa: ”Minusta innostumista voisi vähän kuvailla kuin rakastumisen tunteena: silloin kaikki saattaa tuntua helpolta, kauniilta ja selkeältä. Tahtotila taas tulee esiin, kun rakastumisesta siirrytään rakastamiseen, itse työhön.” Juuri tuosta on minunkin mielestäni kyse. Innostus, intohimo ja halukin tulevat ensin ja tuovat tullessaan myös motivaatiota, mutta tahdonvoimaa tarvitaan silloin kun asiat eivät etenekään niin helposti.

Tuon verkkokurssiltani lainaamani tekstin kirjoittaja käytti tahdonvoimasta sanaa sisu, joka onkin varsin kuvaava. Kun edessä on tarpeeksi ryteikköinen suo, ei kuokkaa jaksa iskeä maahan kerta toisensa jälkeen lopulta minkään muun kuin tahdon voimalla, sisulla. Sisututkija Emilia Lahti on kuvannut sisun olevan jotakin sellaista, joka menee jopa tietoisen tahdonvoiman yli. Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen ”kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi”.

Oletko sinä valonööri?

Tärkeintä elämässä on valo ja liike.” Nämä asunnottoman Jasun sanat aloittavat edellä mainitun Frank Martelan Valonöörit-kirjan, johon lainaus on löydetty Helsingin Sanomista 26.10.2008 artikkelista ”Joku voisi sanoa pummi, mutta olen vielä hengissä”. Martela kiteyttää valonööri-termissään hyvin innostajan perusolemuksen, vaikkei innostamisesta varsinaisesti puhukaan. Valonööriyttä tarvitaan jotta voi olla oman elämänsä innostaja, arjen innostaja lähipiirissään tai jopa ammatillinen innostaja.

Valonööri on valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoiset myönteiset elämänarvot”, Martela kuvailee. Nööri valon perässä viittaa insinööriin, joka tässä tapauksessa nähdään käytännöllisyyden, toimintakyvyn ja aikaansaamisen viitteenä. Valonööri ei siis vain hehku sisäistä valoa, vaan hänellä on myös työkaluja toimia niin, että syntyy tulosta. Valonöörissä yhdistyvät elämäntaito, elämänarvostus ja elämänhallinta.

Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.” Itse lisään vielä, että silloin kun valonööri kykenee erilaisin menetelmin myös edesauttamaan valonööriyttä muissa, silloin kyse voikin olla jo innostajasta. Innostaja-valonöörit voivat auttaa muita selviämään muutosten yli ja rakentamaan jotakin uutta tässä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Millainen elämä on sinulle hyvä?

Olen viime aikoina pohtinut hyvän elämän sekä hyvän arjen käsitteitä ja niiden sisältöä erityisen paljon, niin omalla kohdallani kuin työyhteisöinnostamisen ryhmien ja Innostusta arkeen –ryhmien parissa, sekä verkkokursseilla että livekohtaamisissa. Tein tammikuussa itselleni uuden unelmakartan, johon liimasin muun muassa tällaisen tekstin: ”Vaikka juhliminen on kivaa, pitää olla arki, jossa on tyytyväinen.” Tyytyväisyys on subjektiivinen kokemus, ja toisen tylsä arki voi olla jotakin, mikä toiselle on saavuttamaton haave.

Itse olen löytänyt perhearjen onnen vasta näin hieman kypsemmällä iällä, enkä olisi 10 vuotta sitten voinut kuvitella, että joskus vielä minulle on ihana päivä voi olla sellainenkin, jolloin puuhailen lapsen kanssa, siivoilen ja kokkailen, ja lösähdän illalla puolison kainaloon sohvalle. Ei tarvitakaan aina sen kummempaa äksöniä eikä suuria elämyksiä.

Filosofi Lauri Järvilehto on kirjoittanut blogissaan näin: ”Nähdäkseni hyvä elämä ei löydy prinsessahäistä tai perjantaipullosta, vaan maanantai-iltapäivästä kello 13.30. Siis ihan tavallisesta arjesta, kun puuhaamme normaalien askareidemme parissa. Mutta jotta tämä toteutuu, täytyy askareiden vastata sitä, mistä olet aidosti kiinnostunut.” Kiinnostuksenkohteetkin voivat ajan kanssa muuttua, joten oman hyvän elämän rakentamiseen tarvitaan myös peiliin katsomista, itsetuntemusta.

Hyvän elämän palapelin palasia

Hyvä elämä on yksi sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen peruskäsitteistä. Jokainen on oman arkensa asiantuntija ja siten myös määrittää oman hyvän elämänsä sisällön. Innostajan tehtävä on herkistää oivaltamaan miten yksilö voi yhteisön jäsenenä omilla toimillaan tehdä elämästään parempaa. Innostamisen tavoitteena on siis yksilön elämänlaadun ja itseohjautuvuuden parantaminen, sitä kautta yhteisön ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin lisääminen.

Vaikka jokainen itse määrittelee sen, millainen elämä on hyvää elämää, innostajalla on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, millaiset asiat hyvässä elämässä tulisi olla kohdillaan. Yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum on Aristoteleen virikkeiden pohjalta määritellyt ihmisyyden peruskokemusalueet, jotka kuuluvat hänen mielestään jokaisen ihmisen hyvään elämään tavalla tai toisella.

1. Ruumilllisuus: fyysinen keho ja sen perustarpeiden täyttyminen
2. Mielihyvän ja nautinnon kokeminen: fyysinen ja henkinen nautinto, ilo
3. Kognitiivisten valmiuksien käyttäminen: havaitseminen, mielikuvitus, ajattelu
4. Käytännön taitojen harjoittaminen: tekniset kyvyt tehdä asioita
5. Suhde luontoon: sopusointu ympäröivän elämän kanssa
6. Huumori, leikki, virkistys: nauru, luovuus, harrastukset
7. Ihmissuhteet ja yhteisöelämä: kyky kiintyä läheisiin ihmisiin, kuuluminen yhteisöön
8. Elämän päämäärien asettaminen: vapaus määritellä ne itse
9. Elämänkaaren kokonaisuus ja elämän rajallisuus: mahdollisuus kokea täydellinen elämänkaari, oli se sitten lyhyt tai pitkä

Tanssi nyt kun musiikki vielä soi

Suomalainen filosofi Frank Martela on todennut, että ihminen kokee elämän elämisen arvoiseksi ja sisäinen motivaatio syntyy, kun neljä psykologista perustarvetta täyttyvät. Nämä tarpeet ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyväntekeminen. Vapaaehtoisuus ja kyvykkyys ovat itsensä toteuttamisen perustarpeita, läheisyys ja hyväntekeminen puolestaan itsensäylittämisen perustarpeita. Professori Anne Birgitta Pessi on sanonut: ”Ihminen elää hyvinvoivaa, merkityksellistä elämää vain yhteydessä toisiin ihmisiin.

Yhteys toisiin ihmisiin toistuu yhä uudestaan hyvän elämän määrittelyissä. Martela julkaisi syksyllä 2015 blogikirjoituksen, jossa hän tarjosi yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin. Kysymykseen ”Mitä on hyvä elämä?” hän vastasi näin: ”Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.” Kysymyksen ”Miten elää hyvä elämä?” lause oli yhtä lausetta pitempi:

Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.

*
Yhteyttä toisiin ihmisiin, merkityksellisiä kohtaamisia, hyvän elämän pohdintaa ja vertaisinnostamista voi löytää vaikkapa Innostusta arkeen –ryhmästä, 9.3. alkavaan iltapäiväryhmään mahtuu vielä mukaan.

Maailma on totta

Maailma on parempi paikka kuin milloinkaan aiemmin”, väitti Esko Valtaoja Viisas elämä –messuilla sunnuntaina 31.1. Järvenpäässä. Valtaojan täydelle salille pitämään puheenvuoroon oli hyvä lopettaa messuviikonloppu. Alkuperäinen suunnitelmani messuosastosta joko yksin tai Intovaattori-Marin eli Mari Lämsän kanssa kaatui siihen, että sairastelu söi suunnittelemiseen ja valmisteluun tarvittavan ajan ja energian. Lopulta sain itseni liikkeelle lauantaina niin hitaasti, että myös Marin Avaa itsesi naurulle ja anna sisäisen valosi loistaa! –tuokiot jäivät minulta kokematta. Messut olivatkin minulle lähinnä ystävien ja yhteistyökumppaneiden tapaamista sekä uusienkin tuttavuuksien solmimista, mutta kävin sentään muutaman luennonkin kuuntelemassa. Esko Valtaojan lisäksi mieleen jäi erityisesti Suomi Syyria Yhteisön Rami Adham.

Iloa Syyrian lapsille

”Emme voi pelastaa koko maailmaa – mutta voimme pelastaa yhden ihmisen koko maailman.” Nämä lelusalakuljettajan, Suomi Syyria Yhteisön (SSY) perustaja Rami Adhamin sanat messulehtisessä kutsuivat ensimmäisenä messupäivänä lauantaina ja päädyin kuuntelemaan, kun Karita Aaltonen haastatteli Adhamia. Vaikka olin kuullut miehestä ja yhteisöstään aiemmin, ja vaikka kehitysyhteistyö on tuttu aihe minulle muutenkin, silti haastattelussa ja Adhamin näyttämällä videolla esiin tulleet faktat ja kokemukset mykistivät ja herkistivät. Syyrian lasten tilanne meni ihon alle ja jäi sinne. Oli aivan pakko mennä myös kuulemaan lisää ja tapaamaan SSY:n ihmisiä haastattelun jälkeiseen keskustelutilaisuuteen.

Syyriasta lähtöisin oleva Rami Adham on asunut itse Suomessa 27 vuotta. Hän on kuuden lapsen isä ja yrittäjä, joka on viimeisen neljän vuoden aikana käynyt Syyriassa vaaroja uhmaten 22 kertaa, viimeisimmästä kerrasta oli pommituksessa haavoittumisesta konkreettisena muistona käsi paketissa. Silti Adham on menossa pian jälleen takaisin, halu auttaa ja viedä ilon rippusia Syyrian lapsille on suurempi kuin pelko siitä mitä itselle matkalla voisi tapahtua. Itse asiassa hän sanoi, ettei pelkää enää laisinkaan. Tieto siitä, että niin monille lapsille pommitusten keskellä eläminen on arkipäivää, on saanut oman pelon kaikkoamaan.

SSY:llä on Syyriassa orpolasten kummiprojekti, ja monella tuttavallanikin on sieltä heidän kauttaan kummilapsi. Uusi tieto minulle oli, että SSY on rakennuttanut kriisialueelle omilla ja lahjoitusvaroilla kolme koulua, joissa opiskelee 1300 oppilasta. Lähes kaikki työ tehdään vapaaehtoisvoimin, ainoastaan opettajille pystytään tällä hetkellä maksamaan pienet palkkiot, samoin kahdelle henkilölle, jotka hoitavat orpolasten rekisteröinnin ja kummimaksujen toimittamisen lapsille. Mietintämyssyyn jäi mahdollinen yhteistyö SSY:n ja edustamani Kulttuurikameleontit ry:n kanssa, joka myös on jäsenmaksu- ja lahjoitusvaroin sekä vapaaehtoistyöllä toteuttanut Kairon katulapset –kehitysyhteistyöhankkeen Egyptissä ja jatkaa siellä edelleen nuorten äitien ja heidän perheidensä voimauttamistoimintaa.

Mitä näemme maailman suuresta peilistä?

IMG_8336Suomen tunnetuimmaksi tiedemieheksi tituleeratun avaruustieteiden emeritusprofessori Valtaojan sunnuntaisen messupuheenvuoron otsikkona oli Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme? Valtaoja aloitti puheenvuoronsa lainaamalla 1500-luvun loppupuolella elänyttä Michel de Montaignea: ”Tämä suuri maailma on kuvastin, johon meidän on katsottava oppiaksemme tuntemaan itsemme oikeasta näkökulmasta.” Valtaoja kävi läpi kaikkea sitä, mitä näiden neljänsadan vuoden aikana olemme tieteiden kehittymisen kautta saaneet tietoomme maailmasta ja maailmankaikkeudesta. Valtaoja lyttäsi armotta, vaikkakin kauniisti anteeksi pyytäen, monet messuillakin esillä olleet näkemykset huuhaaksi, mutta ei silti kieltänyt sitä, ettei edelleen ole olemassa asioita, jotka ovat meidän, apinoiden jälkeläisten, tämänhetkisen tiedon ja ymmärryksen saavuttamattomissa.

Mitä näemme, kun nyt katsomme maailman suureen peiliin?” Tähänkin kysymykseen Valtaoja nosti esiin vastauksia. Hän näytti monin tilastoin toteen alussa lainaamani väitteensä siitä, että maailmassa on nyt kaikki paremmin kuin milloinkaan ennen. Emme ole koskaan aiemmin olleet näin terveitä, varakkaita ja onnellisia. Vaikka maailmassa tapahtuu paljon pahaa, sitä tapahtuu silti vähemmän kuin aiemmin. Kaikki ei siis ollutkaan paremmin ennen, vaan maailma on mennyt parempaan suuntaan jatkuvasti ainakin parinsadan vuoden ajan. Valtaojan mukaan maailma ei myöskään lähesty loppuaan, se on vasta aivan alussa, mutta millainen se tulevaisuudessa on, sitä ei kukaan pysty täysin ennustamaan.

Lopuksi Valtaoja lainasi Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma -biisiä: ”sä olet mulle unelmaa, mutta maailma on totta.” Unelmiakin pitää olla, mutta tämä päivä, tämä hetki, on todellisuutta, jossa elämme. Jokainen voi omalla kohdallaan pyrkiä olemaan sopuisa, hyvä ihminen juuri nyt, ja jokainen voi tehdä tästä päivästä edes jollekin edes vähän paremman.

Annatko itsellesi luvan olla vain?

Palaan aina tasaisin väliajoin erään tietyn kirjan pariin. Tuo kirja on Pysähdy – olet jo perillä, jossa Tommy Hellsten käy läpi 12 oivalluksen polun. Hellsten rohkaisee kirjassa pysähtymään, tekemään havaintoja ja ottamaan etäisyyttä elämän kiireeseen ja suorittamiseen. Tuo Hellstenin kirja on ollut minulle viime vuosina tärkeä oivallusten lähde opetellessani levollisuutta ja pysähtymistä kaiken innostuneen töhöttämisen ja tehokkaan tekemisen vastapainoksi.

Lepo syntyy siitä, että saa olla. Siitä, ettei ainoakaan minuutti sojota mihinkään suuntaan. Marssini on loppunut, ja minuutit vetäytyneet luoliinsa nuolemaan haavojaan. Lepoa on se, että makaan paikallani ja annan auringon lohduttaa.” (Tommy Hellsten)

Lepo syntyy siitä, että saa olla. Niin yksinkertaista, ja kuitenkin joskus niin vaikeaa, antaa varsinkin itselleen lupa vain olla. Suorittaminen jää helposti päälle ja takaraivossa saattaa huudella vaikkapa äidin tai puolison ääni, että ”mitä sinä siinä pihakeinussa tyhjänpanttina istut ja lehtiä pläräilet, ajaisit vaikka nurmikon joutessasi!” Joskus tuo ääni saattaa kuulua aivan oikeasti jonkun läheisen suusta, mutta usein se on omien asenteidemme huutelua meille itsellemme.

Jos emme anna itsellemme lupaa olla vain, mitenhän osaamme sitten kanssakulkijoina ja innostajina, missä tahansa työssä ihmisten parissa, olla läsnä sekä antaa toisille tilaa ja aikaa, viestiä levollisuutta ja sitä ettei ole kiire mihinkään. Eipä taida onnistua. Ihminen ei voi myöskään luoda uutta, ellei uudistu, ja jotta voi uudistua, on päästettävä välillä irti kaikesta suunnittelusta ja ponnistelusta sekä annettava alitajunnan työstää asioita rauhassa.

Kovapäisten koulussa

Loppuvuonna 2015 otin kuutena lähes peräkkäisenä maanantaiaamuna puhelimen käteeni soittaakseni Tuusulan kunnan terveyspalveluiden keskitettyyn ajanvaraukseen. Ensin oli lapsella tulehdus korvassa, sitten minulla silmässä, sitten lapsella silmässä, sitten minulla silmässä, sitten minulla silmässä vähän erilainen tulehdus ja lopulta vanha tuttavani iritti eli värikalvon tulehdus, joka tällä kertaa ehti sädekehään asti. Sädekehän tulehdus diagnoosina sairaslomatodistuksessa kuulostaa huomattavasti hohdokkaammalta kuin miltä se tuntuu. Oli pakko pysähtyä, aivan täysin. Ensimmäistä kertaa yrittäjänä koskaan olin virallisesti sairaslomalla, melkein kolme viikkoa, ja joulurauha oli taattu, kun mihinkään ei voinut hötkyillä.

Kun viimeisintä edeltävä tulehdus iski, kirjoitin ystävälle viestiin, että minulla on silmässä kovapäisten tulehdus. Puhelimen automaattinen tekstinsyöttö teki tepposet, mutta taisipa tuo sittenkin olla parempi kuvaus taudilleni kuin alkuperäinen eli kovakalvon tulehdus. Miten onkaan mahdollista, että todellinen pysähtyminen ja sisäänpäin katsominen lopulta onnistui vieläkin minulta vain pakon edessä, sitä olen tässä tuumaillut tovin jos toisenkin. Onneksi kovapäisilläkin on silti mahdollisuus oppia. Tällä kertaa uskoin viikoissa, aiemmin pakkopysähtyminen on kestänyt kuukausiakin.

Vain muutos on pysyvää

Tuossa edellä mainitussa Hellstenin kirjassa minulle kolahti täysillä ajatus arkisesta aherruksestamme hälyisenä, äänekkäänä ja kiireisenä markkinapaikkana, joka repii ihmisen irti itsestään ja heittää hyörinän ja tiimellyksen keskelle, hyörimään ja tiimeltämään itsekin. Markkinapaikan vastapainona ovat vuoret, joilla vallitsee hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Vuorilla ei tapahdu mitään. Hellsten muistuttaa, että Jeesus Nasaretilainen vetäytyi usein vuorille halutessaan olla aivan yksin, sillä vuorilla hän sai yhteyden itseensä, syvyyteensä ja korkeampaan voimaan. Vuoret antavat perspektiiviä, mahdollisuutta katsoa asioita toisin.

Olen ymmärtänyt, että minunkin pitää välillä paeta vuorille, pois markkinapaikan hälystä. Ehkä seuraavalla kerralla jo osaan tehdä sen ilman pakkoa, sillä toisinaan on vain otettava etäisyyttä kaikkeen, oltava hiljaa, tullakseni taas siksi ihmiseksi joka olen ja nähdäkseni muut ihmiset sellaisina kuin he ovat. Kuten Hellsten kirjoittaa, ihminen joka ei lähde vuorille, lakkaa kasvamasta.

Sairaslomalla alitajuntani sai rauhan työstää asioita, jotka nyt alkavat näkyä elämässä jälleen kerran konkreettisina muutoksina, uusina suuntina. Olen kyseenalaistanut kaikkia olettamiani oikeita tapoja ja polkuja, itselleni asettamiani pakkoja ja ”ei koskaan” –asioita, tehnyt uuden unelmakartan ja laittanut asioita jälleen kerran tärkeysjärjestykseen. Olen viimeisen vuoden aikana kirkastanut itselleni elämäntehtävääni ja luonut paljon sellaista uutta, joka tarvitsee myös aikaa kypsyäkseen ja kehittyäkseen. Valmista ei tule koskaan. ”Vain muutos on pysyvää”, kuten Herakleitos jo aikana ennen ajanlaskumme alkua totesi.

*

Työyhteisöinnostamisen valmennuksen pilottiryhmien prosessit ovat loppusuoralla, samoin tällä erää viimeinen Innostusta arkeen –verkkokurssini. Kaikki tämä tehty työ hakee jatkolleen suuntaa ja saa muotonsa myös kirjassa, jota parhaillaan kirjoitan. Innostusta arkeensa ja samalla niitä tarpeellisia pysähtymisen hetkiä voi löytää kevään aikana vaikkapa vertaisinnostamisen ryhmästä, joka käynnistyy 17.2. ja kokoontuu viidesti tunnelmallisessa Hengähdys-tilassa Helsingin Kampissa. Mukaan mahtuu vielä muutama.

Ehkäpä tapaamme myös viikonloppuna Järvenpäässä Viisas elämä -messuilla? Omaa ständiä minulla ei siellä ole, kun sairasloma laittoi uusiksi tämänkin suunnitelman, hengailen mukana muuten vain, levollisesti, aistit avoimina.

Mitä innostus on ja miltä se tuntuu?

Laitoin tovi sitten matkaan Innostusta arkeen -verkkokurssin kahdeksannen päivän sähköpostin, jossa pohdittiin innostuksen ja hyvinvoinnin yhteyttä sekä hyvän elämän käsitettä, hieman kutsumustakin. Luulen, että olen ymmärtämässä jälleen entistä syvemmin, mitä innostus ja innostaminen ovat. Viime viikon aikana tällä oivallusten matkalla kanssani ovat kulkeneet paitsi verkkokurssin osallistujat, myös kanssaopiskelijat Naisyrittäjyyskeskuksen Uudistumisen tie – liiketoiminnan kehittäminen -koulutuksessa, jonka juuri aloitin, sekä Kulttuurikameleontit ry:n workshop-ohjaajat, joiden kanssa päivän verran sain pohdiskella ohjaajuutta innostamisena Art Against Racism -menetelmäopasta sivuten. Haluan nyt jakaa ajatuksia innostuksesta ja innostamisesta myös hieman täällä blogissani.

Hetki ennen hunajaa

Mielihyvä ryöpsähtää kehoon ja aiheuttaa huumaantumisen kaltaisen tilan: lisää tätä!” Näin kertoi eräs sosiokulttuurisen innostamisen kurssini opiskelija innostuksen tunteesta. ”Innostus nostaa sykettä ja energiatasoa”, kuvasi hänen kurssikaverinsa. Innostuminen onkin aina vähän rakastumista, sellaista ihastuksen huumaa ja tunneryöppyä. Tuo innostuksen huikein hetki on siinä, kun kokee jotakin juuri nyt tai tietää pian kokevansa. ”Parasta ei ole hunaja, vaan hetki ennen hunajaa”, kuten Nalle Puh A. A. Milnen kirjassa toteaa.

Se on kuin roihu, kun se syttyy, ja kaikki saavat siitä hetkestä jotakin”, rovaniemeläinen yrittäjä Matti Korva kuvaa innostusta ja innostamista Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjassa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. ”Innostus on kirkkaan näkemisen hetki”, muusikko Olavi Uusivirta sanoo samassa kirjassa.

Tuota innostuksen huumavaihetta voi tosiaan kuvata monin sanoin. Se voi olla iloa ja riemua, kokemusta luovuuden virtaamisesta, halua ja rohkeutta heittäytymiseen, tohkeilua, syttymistä. Ihmisillä vaikuttaa olevan sisäsyntyinen tarve hakeutua tilanteisiin, jossa innostumista tapahtuu, onhan se niin positiivinen ja voimaannuttava tunne.

Oppimisen polttoainetta ja yhteyttä toisiin ihmisiin

Innostus on myös edellytys uuden luomiselle ja oppimiselle. ”Innostus on oppimisen polttoainetta”, kuten erään kurssin osallistuja kuvaili. Kukaan meistä ei olisi oppinut kävelemään eikä puhumaan, jollei innostus olisi vienyt meitä eteenpäin. ”Vau, tämä hommahan toimii, tätä lisää!” Ilman innostusta olisivat jääneet maailman kaikki suuret keksinnötkin syntymättä.

Kun työhön kuuluu esimerkiksi kouluttamista tai valmentamista, on innostuksen liekin sytyttäminen muissakin ihmisissä ja sen pitäminen kunnon roihuna työn ytimessä. Innostaminen on yhteisöllisten oppimisprosessien edistämistä ja ylläpitämistä, ja ilman innostusta eivät nämä prosessit etene eivätkä saavuta tavoitteitaan.

Innostus on parhaimmillaan arvostuksen, onnistumisen ja pätevyyden kokemista sekä voimaantumista ja itsenäisyyden tunnetta. Innostus on myös yhteyttä toisiin ihmisiin. Innostua voi toki yksinkin, mutta jaettuna innostuksen tunne kasvaa. Taitaapa koko sosiaalisen median suosio perustua osittain juuri tähän. Kun innostun vaikkapa luonnon kauneudesta, minulla ainakin herää halu jakaa tuo kokemus jonkun kanssa. Niinpä nappaan kuvan ja jaan sen Facebookissa ja Instragramissa: ”katsokaa nyt muutkin miten hurjan kaunis kukka!” Parhaimmillaan innostuksen yhteisöllinen voima on kuitenkin pitkäjänteisessä yhteisessä tekemisessä, innostamisen projekteissa.

P.S. 15 päivän Innostusta arkeen -verkkokurssi pyörähtää käyntiin seuraavan kerran lokakuun lopulla, tervetuloa mukaan silloin! Ennakkoilmoittautua voi jo nyt sähköpostitse anita[at]onnistus.net.

Elämässä, veljeni, elämässä

Elokuun myötä alkoi arkinen aherrus toden teolla, kun lapsikin palasi päiväkotiin. Vaikka tällaisen pienyrittäjän arki ei aina niin kovin paljoa eroa loma-ajasta ja vaikka pidän arjestani ihan yhtä paljon kuin lomatyyppisistäkin ajoista, tällä kertaa elokuun kohtaaminen tuntui hieman haasteelliselta. Sydämessä kieppuu niin hurja tunteiden myllerrys, kun on toisaalta niin innostunut kaikesta mitä saa tehdä työkseen ja kokea myös läheisten kanssa, ja samalla aivan pohjattoman väsynyt. Jokaisessa päivässä on niin paljon iloa, onnea ja rakkautta, mutta yhtä paljon kyyneleitä, surua ja huolta.

Elämän arvaamattomuus on ravistellut tänä kesänä taas kerran, kun lähipiiristä lähti ystävä yllättäen, varoittamatta ja aivan liian varhain. Itsensä tuntee niin voimattomaksi ja avuttomaksi erityisesti poisnukkuneen lähimpien seurassa, kun ei osaa vastata kysymykseen ”miksi”, vaikka tietää ettei kukaan osaa. Omakin sydän on niin kovin raskaan tuntuinen.

Aivan mutkatonta ei ole työn puolellakaan. Kun yrityksessä on aloittanut ikään kuin alusta keskittymisen ja keskittämisen kautta, aluksi ei tilin saldo vielä lämmitä mieltä. Pohjalla on kuitenkin vahva usko, tai voisi sanoa jopa tieto siitä, että kovalla työllä ja osaamisen markkinoinnilla näky tulevaisuudesta on työn saralla hyvin positiivinen.

Olen viime aikoina miettinyt paljon varmuutta ja epävarmuutta, luottamusta ja pelkoa. Elämä on näyttänyt niin monin tavoin taas sen, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, niin hyviä kuin ikäviäkin asioita. Loppujen lopuksi mitään ei voi varmistella eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarmuus. Se mikä tänään tuntuu ikuiselta, voi huomenna olla ohi. Nurkan takana voi odottaa yhtä lailla suuri suru kuin aivan odottamaton onnenpotkukin.

Elämän arvaamattomuus on pelottavaakin, mutta en voi antaa pelolle valtaa. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta koen, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa. On pakko luottaa siihen, että elämä kantaa siihen asti kuin sen tuleekin kantaa. Jokaisena aamuna, jona vielä herään, voin valita onnellisuuden, luottamuksen ja positiivisen asenteen. Voin valita rakkauden. Voin tehdä työtä ja rakastaa, siinä kaikki.

Tämä afrikkalainen runo on viime viikkoina tullut vastaan monissa eri yhteyksissä.

“Jos haluat tehdä jonkun onnelliseksi, ole hyvä ja näytä se hänelle.
Jos haluat antaa kukkasen, älä odota että hän kuolee.
Lähetä se tänään, rakkaudella.

Jos haluat, sanot: rakastan sinua
kotiväelle tai ystävälle lähellä tai kaukana.

Elämässä, veljeni, elämässä.

Älä odota että ihmiset kuolevat, rakasta heitä juuri nyt ja näytä, että välität.
Tulet itsekin onnelliseksi ja opit antamaan onnea muille.
Älä käy hautausmailla peittämässä hautoja kukkasilla, peitä jo nyt sydämet rakkaudella.

Elämässä, veljeni, elämässä.”

Lamppu, josta kaikki alkoi

Siitä jalkalampusta oli ollut puhetta jo jonkin aikaa ystäväni Tuija Koukkulan kanssa. Tuijalla oli joutilaana hieno Pentikin lamppu, jonka minä halusin. Helmikuun viimeisenä lauantaina koitti vihdoin päivä, jona suuntasin auton nokan kotoani Kellokoskelta Lahtea kohti ja lähdin noutamaan tuota lamppua.

Olemme tunteneet Tuijan kanssa toisemme yli parikymmentä vuotta. Ystävyys alkoi kirjekaveruudesta ja on pysynyt yllä kirjeiden jälkeen sosiaalisessa mediassa ja satunnaisilla tapaamisilla. Tuijalla on kaupallisen alan tausta ja minun ammatilliset juureni ovat nuoriso-, kulttuuri- ja järjestötyössä. Erilaisista taustoistamme huolimatta olemme vuosien varrella keskustelleet myös ammatillisista asioista. Itse jäin koukkuun sosiokulttuuriseen innostamiseen jo viime vuosituhannella, mutta myös Tuijaa on kiinnostanut jo pitkään tuo aihe ja lähestymistapa.

Tuona talvisena lauantaina, lampunnoutopäivänä, istuimme jälleen Tuijan keittiön pöydän ääressä ja sivusimme molempien senhetkistä työelämää. Minulla oli jossakin mielen pohjalla ajatuksenpoikanen siitä, että voisin hyödyntää jotenkin myös yrityksissä pitkää innostamisen kokemustani, joka on kertynyt oppilaitoksissa, järjestöissä ja kunnissa. Halusin enemmän kuin satunnaisia työhyvinvointiluentoja ja yksittäisiä workshopeja. Puhuimme siitä, miten Tuijalle tutussa yritysmaailmassa innostus oli alkanut nousta yhä enemmän esiin puheissa, ja ilmassa oli oivallusta siitä, millainen voima innostuksen liekin ylläpitämisessä onkaan paitsi työhyvinvoinnnin, myös yritysten tuottavuuden ja kilpailukyvyn kannalta. Olipa Haaga-Helian vetämänä käynnistymässä Innostuksen johtaminen -niminen hankekin. Totesimme, että innostamisen yhteisöllisiä prosesseja todella tarvittaisiin kaikenlaisissa työyhteisöissä.

Kumpikaan meistä ei muista, mikä oli se Tuijan huulilta kirvonnut lause, joka sai päässäni lampun syttymään, mutta sen me muistamme, että kovasti me molemmat innostuimme. Jotenkin vain saimme yhdessä kiinni siitä ideasta, mitä sosiokulttuurinen innostaminen työyhteisöissä voisi olla. Lupasin laittaa ajatukseni paperille ja toimittaa Tuijalle heti seuraavalla viikolla. Lähdin kotia kohti mielessäni huikea ilo, aavistus siitä, että tästä voisi seurata vielä jotakin mullistavaa.

Pari päivää pyörittelin mielessäni sanoja ja ajatuksia. Maanantaiaamuna soitin toiselle hyvälle ystävälleni, yhteistyökumppanilleni Johanna Vilénille ja aivan mahdottoman innostuneella puheenpulputuksella avasin hänelle koko jutun. Työyhteisöinnostaminen, sehän se on, kokonaisuus jota tajusin luoneeni vuosikausia. Hei, minähän olen ihan valmis työyhteisöinnostaja! Googletin työyhteisöinnostajaa ja työyhteisöinnostamista enkä löytänyt yhtään ainutta tulosta. ”Pitäisiköhän minun hakea tavaramerkkirekisteröintiä?” pohdin ääneen Johannalle, joka oli sitä mieltä, että todellakin pitäisi. Niinpä tuona päivänä, 2.3.2015 jätin tavaramerkin rekisteröintihakemuksen työyhteisöinnostaja-nimikkeelle.

Työyhteisöinnostamiselle tarvittiin enää vain tuotteistamista ja pilotointia. Kaikki välineet ja toimintamuodot olivat jo olemassa, kertyneet yli 15 vuoden työkokemukseni aikana. Tajusin kuitenkin, että minun oli tehtävä valinta: otanko riskin, hyppään tietämättä aukeaako laskuvarjo ja keskityn tähän täysillä vai tukeudunko varalaskuvarjoihin ja teen uutta vain puolella teholla. Päätin taas kerran hypätä.

Kirjoitin yrityksen kahden vuoden takaisen liiketoimintasuunnitelman kokonaan uudestaan ja tein kannattavuuslaskelmat. Hain ja sain Finnveralta pienen lainan, jotta saatoin keskittyä täysillä työyhteisöinnostamisen pilotointiin. Poistin yrityksen nettisivuilta kaiken ylimääräisen sälän. Keräsin lisää tietoa ja vahvistusta ajatuksilleni, muun muassa kävin Tuijan kanssa Innostuksen johtaminen –seminaarissa, josta seuralaiseni ansiokkaasti bloggasi.

Nyt, kesäkuun lopulla, takana on innostuksen ja epäuskon vaihtelua, liekin roihuamista ja sen hetkittäistä sammumistakin. Olen viettänyt monta huonostinukuttua yötä ja pääkipuista päivää, kun olen miettinyt mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tänään tiedän, että kyllä tästä tulee, ihan vaikka mitä. Työyhteisöinnostamisen valmennusohjelman pilottiryhmiä on varmuudella toteutumassa kaksi ja lisää on tulossa. Ensi vuodelle ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa työyhteisöinnostajan koulutusta. Se helmikuun viimeisen lauantain automatkan iloinen aavistus on muuttunut todeksi: kyllä, tästä tulee oikeasti jotakin isoa ja mullistavaa!

Niin, sitä jalkalamppuahan lähdin silloin talvella Tuijan luota Lahdesta noutamaan. Sepä ei matkaani sillä reissulla lähtenytkään, kun kahvipöytäkeskustelussa päähäni syttynyt lamppu sai tuon toisen aivan kokonaan unohtumaan. Kovin kiitollinen olen kuitenkin tuolle tiensä meille myöhemmin lopulta löytäneelle jalkalampullekin, ilman sitä tämä kaikki olisi kenties jäänyt toteutumatta. Suuremmat kiitokset kuitenkin kaikille niille ihmisille, joiden kanssa olen saanut ajatuksia ja toimintatapoja tänä vuonna ja vuosien varrella työstää. Innostus on todellakin yhteisöllinen voima ja sillä on tapana tarttua!

Innostusta – vieläkin!

Kun viime vuosituhannen lopulla innostuin innostamisesta, en olisi voinut kuvitella että noin 15 vuotta myöhemmin innostus on hittisana, joka yritysmaailmassa kimpoaa vähintään joka toisen huulilta ja näppäimistöiltä vähän väliä puheissa ja somessa esiin. Tosin tuolloin ei ollut somesta tietoakaan, joten paljon on maailma on muuttunut muutenkin.

Viime aikoina, kun innostusta on tosiaan hehkutettu siellä sun täällä, olen huomannut, että se innostus ja ennen kaikkea innostaminen, joista itse olen kaikki nämä vuodet intoillut ja puhunut, onkin vähän eri juttu kuin tämän päivän puheiden vastaavat termit. Hieman on avattava historiaa taustaksi tämän oivalluksen jakamiselle.

Vuosituhannen vaihteessa innostamisesta innostui lähinnä osa nuorisotyö- ja järjestöväestä, johon itsekin kuuluin vastavalmistuneena kulttuuriohjaajana ja nuorisoalan projektityöntekijänä. Dosentti Leena Kurki toi Suomeen sosiokulttuurisen innostamisen sosiaalipedagogiikan sovellusalueena, julkaisi ensin yhdessä professori Juha Hämäläisen kanssa Sosiaalipedagogiikka-kirjan 1997 ja sitten oman Sosiokulttuurinen innostaminen –teoksen 2000. ”Sosiaalipedagogiikka on sosiaalisten ongelmien ehkäisemistä ja lieventämistä pedagogisin keinoin”, Juha Hämäläinen avasi. Sosiokulttuurinen innostamisen puolestaan Leena Kurki määritteli sosiaalipedagogisen toiminnan välineeksi, jonka avulla herkistetään ja motivoidaan ihmisiä osallistumaan sekä kasvamaan aktiivisiksi toimijoiksi yhteisöissään. Innostamisen termin taustalla on sana animation, johon sisältyy elämän antaminen, liikkeelle laittaminen sekä suhteeseen asettuminen ja toimintaan motivoituminen.

Nämä jutut kolahtivat nuoreen toiminnan naiseen ja maailmanparantajaan ensi kuulemalta! Syöksyin innoissani hankkimaan lisää tietoa, tein työn ohessa Jyväskylän kesäyliopistossa sosiaalipedagogiikan perusopintoja Kuopion yliopistoon sekä opiskelin nuorisotyön ja kansalaistoiminnan ammattikorkeakoulututkintoa Mikkelin ammattikorkeakoulussa, suuntautumisena nuoriso- ja sosiaalipedagogiikka.

Sosiokulttuurisesta innostamisesta ja sosiaalipedagogiikasta tuli minulle työni perustat ja päädyin niitä opettamaankin Lahden ammattikorkeakoulun tuntiopettajaksi pariksi lukuvuodeksi syksystä 2004 alkaen. Ammatillisen opettajan koulutuskin tuli sitten hankittua Haaga-Helian ammatillisesta opettajakorkeakoulusta. Projektitöiden kautta päädyin myös muun muassa Kansalaisfoorumin ohjaajakoulutuksiin sosiokulttuurisen innostamisen kouluttajaksi. Pikkuhiljaa viime vuosikymmenellä huomasin, että innostamisesta ja sen opettamisesta oli tullut se minun oma juttuni, punainen lanka kutakuinkin kaikkeen mitä tein.

Vuoden 2008 alussa kun toiminimelleni Anitan Onnistukselle tehtiin ensimmäisiä nettisivuja, niille lätkäistiin sloganiksi Innostusta ja onnistusta. Siellä se seisoo vieläkin, nettisivuillani ensimmäisenä, vaikka välissä ovat vaihtuneet kaupungit, maat ja maanosatkin, ja vaikka välillä yritys on lopetettu ja aloitettu uudestaan, sekä poikkesin myös palkkatyöntekijänä Suomen Nuorisosirkusliittoa luotsaamassa.

Tänään valmistelen taas kerran sosiokulttuurisen innostamisen osiota sirkusohjaajien pedagogiseen koulutukseen, eli teen tavallaan aikalailla samaa hommaa mitä jo noin 10 vuotta sittenkin. Silti tieni innostamisen parissa on vienyt näiden vuosien aikana myös aivan uuteen suuntaan. Oleellinen oivallus oli, että innostaminen siten kuin omalta koulutus- ja kokemustaustaltani sen ymmärrän, yhteisöllisinä tavoitteellisina oppimisprosesseina, on mahdollista viedä myös isojen yritysten ja muiden organisaatioiden maailmaan. Tajusin luoneeni yhdistelemällä kaikkea kokemaani ja oppimaani uuden toimintatavan, työyhteisöinnostamisen.

Joka päivä oivallan lisää jotakin siitä, miten arki-innostus eroaa pitkäjänteisistä innostamisen prosesseista, ja millainen mahdollisuus innostamisen pedagogisen otteen hyödyntämisessä innostuksen ylläpitäjänä on paitsi työhyvinvoinnin edistämisessä, sitä kautta myös isojen organisaatioiden toimivuuden ja tuottavuuden lisäämisessä.

On mahtavaa löytää se oma juttu, joka innostaa itseäni joka päivä, mutta vielä upeampaa on, että tuolla omalla jutullani voin auttaa niin monia muitakin innostumaan – ei vain hetkellisesti vaan pitkäkestoisesti, kun innostus voi kantaa jopa vuosikymmenien yli.

Ajatteles, jos se puu ei kaadu

Oletko sinä innostuja ja innostaja vai mielensäpahoittaja ja ankeuttaja? Näitä kysymyksiä olen kysynyt monta kertaa erilaisilta ryhmiltä viime aikoina levittäessäni työyhteisöinnostamisen ilosanomaa. Vaikka itse tiedän olevani vahvasti ensiksi mainittuja, välillä sisäinen keppihyypiöni (Esa Saarisen lanseerama termi) pääsee valloilleen ihan omalla kohdallani ja yritän märällä sienellä huitoa omaa innostumisen liekkiäni sammuksiin. Entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun, entä jos kaikki hajoaa? Entä jos en jaksa?

Innostajan matkani varrella olen siteerannut paljon Tove Janssonin Muumi-tekstejä, mutta viime aikoina mielessä on pyörinyt aivan eniten Nalle Puh –lainaus A. Milneltä:

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.
”Ajatteles, jos puu kaatuisi kun me olemme sen alla!” Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi:
”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Pyrin ajattelemaan Nalle Puhin tavoin, mutta joskus tuo nasumainen huoli pukkaa pintaan ja ajatukset kiertävät pahimpien mahdollisten vaihtoehtojen kautta. Olenhan monta kertaa tallannut omaa polkuani umpihankeen ja joskus voimat ovat loppuneet kesken kahlauksen. Sydämen ääni on kuitenkin niin vahva, että se jyskyttää aina lopulta yli kaiken ja innostuksen liekki roihahtelee yhä uudestaan.

Tämä alkuvuosi on ollut minulla taas kerran uuden aloittamista ja siten myös riskinottoa sekä epävarmuutta toimeentulosta. Kärsivällinen odottaminen ei kuulu impulsiivisen innostujan ykköshyveisiin ja siksipä sitä on täytynyt taas kerran opetella. Olen kuitenkin nyt tekemässä asioita, jotka parhaiten osaan ja luottamus tähän omaan osaamiseen on rakentunut viime vuosituhannelta alkaen, joten eipä minulla ole oikeasti syytä pelätä. Hyvä tästä tulee, kun vaan vähän vielä malttaa. Ajattelen, että ei se puu kaadu, ja jos kaatuukin, se on sen hetken murhe.  ”Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta huomisen voi sössiä murehtimalla”, toteavat myös Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjassaan Innostus.

Myös toiminnassa, jota työlläni edistän, on kyse pitkäjänteisyydestä ja kärsivällisestä prosessiin sitoutumisesta. Ammatillinen innostaminen ja työyhteisöinnostaminen ovat tosiaan paljon enemmän kuin hetkellinen innostus ja tohkeisuus. Sosiokulttuurisen innostamisen käsitteen Suomeen aikanaan tuonut dosentti Leena Kurki muistuttikin aivan aiheellisesti tohkeisuuden vaaroista, kun intoilin siitä Facebookissani. Tohkeisuudesta saa virtaa eteenpäin, mutta sinne tänne puuhasteluksi ei saa ns. vakava innostaminen mennä. Yhteisöllisissä oppimisprosesseissa tulee muistaa ja nähdä selkeänä toiminnan tarkoitus ja tavoitteet, eikä voi kesken kaiken tohkeissaan alkaa töhöttää johonkin toiseen suuntaan.

Tässäpä sitten yritän kultaista keskitietä kulkea eli edelleen saada virtaa innostumisesta ja tohkeisuudestakin sekä välittää sitä energiaa muille, mutta silti kärsivällisesti sitoutua pitkäkestoisiin innostamisen prosesseihin. On muistettava myös levätä, antaa asioille tilaa kypsyä, rakkaudella.

On elämä lyhyt, se pian tulee taakse jäämään, vain se mitä rakkaudesta teet, jää elämään.
(Tuntematon ajattelija, Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä)

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kurkistamaan innostumiseen, innostamiseen ja ennen kaikkea työyhteisöinnostamiseen Helsingissä 10.6. tai Kellokoskella 11.6.

Omaa asiantuntijuutta löytämässä

Viime päivinä, samalla kun olen seuraillut ikkunasta, miten uutta vihreää ja värikästä versoaa yhä enemmän pihamaalle, olen lukenut Frank Martelan uutuutta, Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirjaa. ”Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön”, toteaa Martela ja minä nyökyttelen. Juuri noin ajattelen, ja tuota valonööriyttä olen jo pitkään pyrkinyt vahvistamaan itsessäni ja muissa yhteisöllisten oppimisprosessien kautta – vaikka valonööri-termi onkin aivan uusi ja Suomessa Martelan lanseeraama. Joskus sitä toiminnan naisenakin jää silti leijumaan johonkin unelmien ja käytännön välille. Valonöörit-kirjasta löytyy paljon hyviä vinkkejä miten päästä eteenpäin, yksi niistä on kutsumuksellisen työn prosessimalli: ”1. Tunnista intohimosi, 2. Paikanna maailman tarve, jota intohimosi voi palvella, 3. Hanki tarvittavat taidot, 4. Hio tekemisellesi ansaintamalli, 5. Toimi!

Itse olen tällä mallilla veivannut edestakaisin aikalailla nuoruudesta lähtien. Intohimot ovat olleet tiedossa, maailman tarvekin vähintään hämärästi, taitoja olen hankkinut aina lisää ja lisää, toiminutkin olen, mutta ansaintamalli on vaihdellut. En ole oikein koskaan osannut lopulta laittaa ammattitaitoani ja asiantuntijuuttani tiiviiseen pakettiin siten, että olisin voinut sitä tehokkaasti markkinoida. Olen tehnyt sitä sun tätä, siellä sun täällä.

Siitä taitaa olla ainakin 15 vuotta, kun oivalsin kunnolla, että osaan kohtalaisen hyvin tehdä kahta asiaa: kirjoittaa ja puhua. Näinä vuosina olen käyttänyt noita lahjojani erittäin monenlaisissa työympäristöissä ja tehtävissä sekä vapaa-ajan harrastuksissa. Lämpimikseni en ole halunnut lätistä enkä mitä tahansa raapustella, vaan taustalla on ollut lähes aina maailmanparantamisen sekä ihmisten auttamisen ja osallistamisen halu. Sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen löysin samoihin aikoihin tuon osaamisoivalluksen kanssa ja niiden ilosanomaa olen sekä opiskellut että levittänyt vaihtelevalla tehokkuudella.

Rohkeus elämänmuutokseen kasvaa hiljaisessa, levollisessa läsnäolossa. Vauhtia pitää hidastaa eikä lisätä.” Tämä lainaus on Tommy Hellstenin ajatuskokoelman Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti esittelytekstistä. Hidastamalla löytyy rohkeutta, mutta myös oivalluksia. Viime kuukausina olen pystynyt vihdoin antamaan itselleni kunnolla tilaa ja aikaa, jopa ilman aivan valtavaa pakkoa hidastamiseen. Paitsi viisaista kirjoista ja aikuisten sanoista, olen oppinut oikeaa asennetta 3-vuotiaalta pojaltani, joka lähtee aina löytämään kadonneita asioita, ei puhu etsimisestä ollenkaan. En siis ole viime aikoina elänyt etsikkoaikaa, vaan ollut löytöretkellä.

Mitä sitten olen löytänyt? Edelleen tiedän osaavani puhua ja kirjoittaa, edelleen aion niitä tehdä, matkassa mukana kaikki näiden vuosien opitut taidot ja asiat, osa niistä kantapään kautta tutuksi tulleita. Uutta on kuitenkin tekemisen keskittäminen ja selkeämpi tuotteistaminen sekä aivan omien toimintamallien luominen näkyväksi. Olen tainnut vihdoin ymmärtää, että jos on asiantuntija jossakin, ei edistä ainakaan liiketoimintaa se, että itsekseen puolisalaa siitä asiantuntijuudestaan nautiskelee ja jakaa salaisuutensa muutaman asiaan vihkiytyneen ihmisen kanssa.

Ikään kuin viimeinen niitti oivallukseen tuli Anja Kadziolkan MamaOnBis-blogikirjoituksesta, jossa hän kertoo kuinka rajasi palveluitaan ja siivosi nettisivustonsa.  Nyt on Onnistuksenkin nettisivuilta karsittu pois kutakuinkin kaikki muu paitsi ne oleelliset: minä ja yritys, innostaminen ja kirjoittaminen.

Tällä hetkellä pyrin keskittymään mahdollisimman paljon yhteen isoon tekeillä olevaan omaan tuotteeseen eli työyhteisöinnostajan valmennusohjelmaan, jonka pilottiryhmät käynnistyvät viimeistään syksyllä 2015 yritysmaailman yhteistyökumppanien kanssa. Valmennusohjelmassa yhdistetään sosiokulttuurista innostamista sekä monenlaista työssä innostumiseen ja innostavaan johtajuuteen liittyvää teoriaa ja käytäntöä. Valmennusohjelman osallistujista tulee oivallusten ja yhteisöllisen oppimisen kautta omien työyhteisöjensä innostamisprosessien ohjaajia.