Avainsana-arkisto: innostaminen

Innostusta – vieläkin!

Kun viime vuosituhannen lopulla innostuin innostamisesta, en olisi voinut kuvitella että noin 15 vuotta myöhemmin innostus on hittisana, joka yritysmaailmassa kimpoaa vähintään joka toisen huulilta ja näppäimistöiltä vähän väliä puheissa ja somessa esiin. Tosin tuolloin ei ollut somesta tietoakaan, joten paljon on maailma on muuttunut muutenkin.

Viime aikoina, kun innostusta on tosiaan hehkutettu siellä sun täällä, olen huomannut, että se innostus ja ennen kaikkea innostaminen, joista itse olen kaikki nämä vuodet intoillut ja puhunut, onkin vähän eri juttu kuin tämän päivän puheiden vastaavat termit. Hieman on avattava historiaa taustaksi tämän oivalluksen jakamiselle.

Vuosituhannen vaihteessa innostamisesta innostui lähinnä osa nuorisotyö- ja järjestöväestä, johon itsekin kuuluin vastavalmistuneena kulttuuriohjaajana ja nuorisoalan projektityöntekijänä. Dosentti Leena Kurki toi Suomeen sosiokulttuurisen innostamisen sosiaalipedagogiikan sovellusalueena, julkaisi ensin yhdessä professori Juha Hämäläisen kanssa Sosiaalipedagogiikka-kirjan 1997 ja sitten oman Sosiokulttuurinen innostaminen –teoksen 2000. ”Sosiaalipedagogiikka on sosiaalisten ongelmien ehkäisemistä ja lieventämistä pedagogisin keinoin”, Juha Hämäläinen avasi. Sosiokulttuurinen innostamisen puolestaan Leena Kurki määritteli sosiaalipedagogisen toiminnan välineeksi, jonka avulla herkistetään ja motivoidaan ihmisiä osallistumaan sekä kasvamaan aktiivisiksi toimijoiksi yhteisöissään. Innostamisen termin taustalla on sana animation, johon sisältyy elämän antaminen, liikkeelle laittaminen sekä suhteeseen asettuminen ja toimintaan motivoituminen.

Nämä jutut kolahtivat nuoreen toiminnan naiseen ja maailmanparantajaan ensi kuulemalta! Syöksyin innoissani hankkimaan lisää tietoa, tein työn ohessa Jyväskylän kesäyliopistossa sosiaalipedagogiikan perusopintoja Kuopion yliopistoon sekä opiskelin nuorisotyön ja kansalaistoiminnan ammattikorkeakoulututkintoa Mikkelin ammattikorkeakoulussa, suuntautumisena nuoriso- ja sosiaalipedagogiikka.

Sosiokulttuurisesta innostamisesta ja sosiaalipedagogiikasta tuli minulle työni perustat ja päädyin niitä opettamaankin Lahden ammattikorkeakoulun tuntiopettajaksi pariksi lukuvuodeksi syksystä 2004 alkaen. Ammatillisen opettajan koulutuskin tuli sitten hankittua Haaga-Helian ammatillisesta opettajakorkeakoulusta. Projektitöiden kautta päädyin myös muun muassa Kansalaisfoorumin ohjaajakoulutuksiin sosiokulttuurisen innostamisen kouluttajaksi. Pikkuhiljaa viime vuosikymmenellä huomasin, että innostamisesta ja sen opettamisesta oli tullut se minun oma juttuni, punainen lanka kutakuinkin kaikkeen mitä tein.

Vuoden 2008 alussa kun toiminimelleni Anitan Onnistukselle tehtiin ensimmäisiä nettisivuja, niille lätkäistiin sloganiksi Innostusta ja onnistusta. Siellä se seisoo vieläkin, nettisivuillani ensimmäisenä, vaikka välissä ovat vaihtuneet kaupungit, maat ja maanosatkin, ja vaikka välillä yritys on lopetettu ja aloitettu uudestaan, sekä poikkesin myös palkkatyöntekijänä Suomen Nuorisosirkusliittoa luotsaamassa.

Tänään valmistelen taas kerran sosiokulttuurisen innostamisen osiota sirkusohjaajien pedagogiseen koulutukseen, eli teen tavallaan aikalailla samaa hommaa mitä jo noin 10 vuotta sittenkin. Silti tieni innostamisen parissa on vienyt näiden vuosien aikana myös aivan uuteen suuntaan. Oleellinen oivallus oli, että innostaminen siten kuin omalta koulutus- ja kokemustaustaltani sen ymmärrän, yhteisöllisinä tavoitteellisina oppimisprosesseina, on mahdollista viedä myös isojen yritysten ja muiden organisaatioiden maailmaan. Tajusin luoneeni yhdistelemällä kaikkea kokemaani ja oppimaani uuden toimintatavan, työyhteisöinnostamisen.

Joka päivä oivallan lisää jotakin siitä, miten arki-innostus eroaa pitkäjänteisistä innostamisen prosesseista, ja millainen mahdollisuus innostamisen pedagogisen otteen hyödyntämisessä innostuksen ylläpitäjänä on paitsi työhyvinvoinnin edistämisessä, sitä kautta myös isojen organisaatioiden toimivuuden ja tuottavuuden lisäämisessä.

On mahtavaa löytää se oma juttu, joka innostaa itseäni joka päivä, mutta vielä upeampaa on, että tuolla omalla jutullani voin auttaa niin monia muitakin innostumaan – ei vain hetkellisesti vaan pitkäkestoisesti, kun innostus voi kantaa jopa vuosikymmenien yli.

Ajatteles, jos se puu ei kaadu

2 kommenttia

Oletko sinä innostuja ja innostaja vai mielensäpahoittaja ja ankeuttaja? Näitä kysymyksiä olen kysynyt monta kertaa erilaisilta ryhmiltä viime aikoina levittäessäni työyhteisöinnostamisen ilosanomaa. Vaikka itse tiedän olevani vahvasti ensiksi mainittuja, välillä sisäinen keppihyypiöni (Esa Saarisen lanseerama termi) pääsee valloilleen ihan omalla kohdallani ja yritän märällä sienellä huitoa omaa innostumisen liekkiäni sammuksiin. Entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun, entä jos kaikki hajoaa? Entä jos en jaksa?

Innostajan matkani varrella olen siteerannut paljon Tove Janssonin Muumi-tekstejä, mutta viime aikoina mielessä on pyörinyt aivan eniten Nalle Puh –lainaus A. Milneltä:

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.
”Ajatteles, jos puu kaatuisi kun me olemme sen alla!” Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi:
”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Pyrin ajattelemaan Nalle Puhin tavoin, mutta joskus tuo nasumainen huoli pukkaa pintaan ja ajatukset kiertävät pahimpien mahdollisten vaihtoehtojen kautta. Olenhan monta kertaa tallannut omaa polkuani umpihankeen ja joskus voimat ovat loppuneet kesken kahlauksen. Sydämen ääni on kuitenkin niin vahva, että se jyskyttää aina lopulta yli kaiken ja innostuksen liekki roihahtelee yhä uudestaan.

Tämä alkuvuosi on ollut minulla taas kerran uuden aloittamista ja siten myös riskinottoa sekä epävarmuutta toimeentulosta. Kärsivällinen odottaminen ei kuulu impulsiivisen innostujan ykköshyveisiin ja siksipä sitä on täytynyt taas kerran opetella. Olen kuitenkin nyt tekemässä asioita, jotka parhaiten osaan ja luottamus tähän omaan osaamiseen on rakentunut viime vuosituhannelta alkaen, joten eipä minulla ole oikeasti syytä pelätä. Hyvä tästä tulee, kun vaan vähän vielä malttaa. Ajattelen, että ei se puu kaadu, ja jos kaatuukin, se on sen hetken murhe.  ”Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta huomisen voi sössiä murehtimalla”, toteavat myös Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjassaan Innostus.

Myös toiminnassa, jota työlläni edistän, on kyse pitkäjänteisyydestä ja kärsivällisestä prosessiin sitoutumisesta. Ammatillinen innostaminen ja työyhteisöinnostaminen ovat tosiaan paljon enemmän kuin hetkellinen innostus ja tohkeisuus. Sosiokulttuurisen innostamisen käsitteen Suomeen aikanaan tuonut dosentti Leena Kurki muistuttikin aivan aiheellisesti tohkeisuuden vaaroista, kun intoilin siitä Facebookissani. Tohkeisuudesta saa virtaa eteenpäin, mutta sinne tänne puuhasteluksi ei saa ns. vakava innostaminen mennä. Yhteisöllisissä oppimisprosesseissa tulee muistaa ja nähdä selkeänä toiminnan tarkoitus ja tavoitteet, eikä voi kesken kaiken tohkeissaan alkaa töhöttää johonkin toiseen suuntaan.

Tässäpä sitten yritän kultaista keskitietä kulkea eli edelleen saada virtaa innostumisesta ja tohkeisuudestakin sekä välittää sitä energiaa muille, mutta silti kärsivällisesti sitoutua pitkäkestoisiin innostamisen prosesseihin. On muistettava myös levätä, antaa asioille tilaa kypsyä, rakkaudella.

On elämä lyhyt, se pian tulee taakse jäämään, vain se mitä rakkaudesta teet, jää elämään.
(Tuntematon ajattelija, Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä)

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kurkistamaan innostumiseen, innostamiseen ja ennen kaikkea työyhteisöinnostamiseen Helsingissä 10.6. tai Kellokoskella 11.6.

Omaa asiantuntijuutta löytämässä

Viime päivinä, samalla kun olen seuraillut ikkunasta, miten uutta vihreää ja värikästä versoaa yhä enemmän pihamaalle, olen lukenut Frank Martelan uutuutta, Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirjaa. ”Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön”, toteaa Martela ja minä nyökyttelen. Juuri noin ajattelen, ja tuota valonööriyttä olen jo pitkään pyrkinyt vahvistamaan itsessäni ja muissa yhteisöllisten oppimisprosessien kautta – vaikka valonööri-termi onkin aivan uusi ja Suomessa Martelan lanseeraama. Joskus sitä toiminnan naisenakin jää silti leijumaan johonkin unelmien ja käytännön välille. Valonöörit-kirjasta löytyy paljon hyviä vinkkejä miten päästä eteenpäin, yksi niistä on kutsumuksellisen työn prosessimalli: ”1. Tunnista intohimosi, 2. Paikanna maailman tarve, jota intohimosi voi palvella, 3. Hanki tarvittavat taidot, 4. Hio tekemisellesi ansaintamalli, 5. Toimi!”

Itse olen tällä mallilla veivannut edestakaisin aikalailla nuoruudesta lähtien. Intohimot ovat olleet tiedossa, maailman tarvekin vähintään hämärästi, taitoja olen hankkinut aina lisää ja lisää, toiminutkin olen, mutta ansaintamalli on vaihdellut. En ole oikein koskaan osannut lopulta laittaa ammattitaitoani ja asiantuntijuuttani tiiviiseen pakettiin siten, että olisin voinut sitä tehokkaasti markkinoida. Olen tehnyt sitä sun tätä, siellä sun täällä.

Siitä taitaa olla ainakin 15 vuotta, kun oivalsin kunnolla, että osaan kohtalaisen hyvin tehdä kahta asiaa: kirjoittaa ja puhua. Näinä vuosina olen käyttänyt noita lahjojani erittäin monenlaisissa työympäristöissä ja tehtävissä sekä vapaa-ajan harrastuksissa. Lämpimikseni en ole halunnut lätistä enkä mitä tahansa raapustella, vaan taustalla on ollut lähes aina maailmanparantamisen sekä ihmisten auttamisen ja osallistamisen halu. Sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen löysin samoihin aikoihin tuon osaamisoivalluksen kanssa ja niiden ilosanomaa olen sekä opiskellut että levittänyt vaihtelevalla tehokkuudella.

”Rohkeus elämänmuutokseen kasvaa hiljaisessa, levollisessa läsnäolossa. Vauhtia pitää hidastaa eikä lisätä.” Tämä lainaus on Tommy Hellstenin ajatuskokoelman Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti esittelytekstistä. Hidastamalla löytyy rohkeutta, mutta myös oivalluksia. Viime kuukausina olen pystynyt vihdoin antamaan itselleni kunnolla tilaa ja aikaa, jopa ilman aivan valtavaa pakkoa hidastamiseen. Paitsi viisaista kirjoista ja aikuisten sanoista, olen oppinut oikeaa asennetta 3-vuotiaalta pojaltani, joka lähtee aina löytämään kadonneita asioita, ei puhu etsimisestä ollenkaan. En siis ole viime aikoina elänyt etsikkoaikaa, vaan ollut löytöretkellä.

Mitä sitten olen löytänyt? Edelleen tiedän osaavani puhua ja kirjoittaa, edelleen aion niitä tehdä, matkassa mukana kaikki näiden vuosien opitut taidot ja asiat, osa niistä kantapään kautta tutuksi tulleita. Uutta on kuitenkin tekemisen keskittäminen ja selkeämpi tuotteistaminen sekä aivan omien toimintamallien luominen näkyväksi. Olen tainnut vihdoin ymmärtää, että jos on asiantuntija jossakin, ei edistä ainakaan liiketoimintaa se, että itsekseen puolisalaa siitä asiantuntijuudestaan nautiskelee ja jakaa salaisuutensa muutaman asiaan vihkiytyneen ihmisen kanssa.

Ikään kuin viimeinen niitti oivallukseen tuli Anja Kadziolkan MamaOnBis-blogikirjoituksesta, jossa hän kertoo kuinka rajasi palveluitaan ja siivosi nettisivustonsa.  Nyt on Onnistuksenkin nettisivuilta karsittu pois kutakuinkin kaikki muu paitsi ne oleelliset: minä ja yritys, innostaminen ja kirjoittaminen.

Tällä hetkellä pyrin keskittymään mahdollisimman paljon yhteen isoon tekeillä olevaan omaan tuotteeseen eli työyhteisöinnostajan valmennusohjelmaan, jonka pilottiryhmät käynnistyvät viimeistään syksyllä 2015 yritysmaailman yhteistyökumppanien kanssa. Valmennusohjelmassa yhdistetään sosiokulttuurista innostamista sekä monenlaista työssä innostumiseen ja innostavaan johtajuuteen liittyvää teoriaa ja käytäntöä. Valmennusohjelman osallistujista tulee oivallusten ja yhteisöllisen oppimisen kautta omien työyhteisöjensä innostamisprosessien ohjaajia.

Jotain mitä uneksia

(Kuvassa Heli Lehtokummun maalaus Unelmien synty)

Tuskin olen viimeisen puolentoista vuoden aikana pohtinut mitään teemaa yhtä paljon kuin unelmia. Yhtä aikaa kun olen pyrkinyt toteuttamaan omiani, olen saanut työstää myös yhdessä muiden ihmisten kanssa heidän unelmiaan.

Syksyn 2013 unelmaryhmät Kulosaaren tilassa olivat upea kokemus ja näiden ihanien naisten kanssa tulemme tapaamaan jatkossakin. Monissa koulutuksissa ja valmennuksissa, joissa olen ollut innostajana, kuten vaikkapa työttömien uravalmennuksissa, on mielestäni kysymys juuri kannustamisesta tasapainoiluun unelmien, niiden toteuttamisen ja realiteettien välillä sekä innostamisesta, jotta jokainen löytäisi sen oman tiensä jota mahdollisimman onnellisena kulkea, unelmia unohtamatta. Olen myös saanut vetää unelmatyöskentelyjä monenlaisille ryhmille viime aikoina.

Omat unelmani ovat lyhyessä ajassa muokkautuneet ja muotoutuneet moneen kertaan. Jos ei nyt lähdetä ihan kymmen- tai edes viisivuotishistoriaa käymään läpi, vielä pienempikin aikaväli riittää. Kun löysimme keväällä 2013 idyllisen  kulosaarelaishuvilan meren läheisyydestä, se oli unelmien täyttymys toimitilana. Yli vuoden aikana moni upea juttu tilassa toteutuikin, kaikkea sellaistakin, josta en edes tiennyt unelmoineeni! Kuitenkin samalla liian moni oleellinen asia jäi elämässä sivurooliin ja oli palattava miettimään, mikä on kaikista tärkeintä.

Nyt olenkin taas uuden unelman äärellä, kun saan yrityksen ja kodin saman katon alle ja perheelle jää enemmän aikaa. Kun tila ja sen vuokra ei sido samalla tavalla toimintaa, on mahdollisuus paremmin suunnitella kahden kotimaan, Suomen ja Egyptin, välistä elämää. Kirjoittamiselle olen nyt pystynyt ottamaan myös pitkästä aikaa kunnolla tilaa, muun muassa aloittamalla uudelleen alusta kirjoittajakoulutuksen.

Uusi perheen ja yrityksen koti tuntuu aivan ihanalta ja tämä Järvenpään seutu asuinpaikkana mukavalta. Uuden luominen on konkreettisesti vielä aivan alussa, lähipäivinä päästään repimään tapetteja yrityksen puolen seiniltä ja ne saavat sitten maalipinnan. Takkatulen loimotukseen täällä on monena iltana tuijoteltu luoden näkyjä tulevasta ja oma piha saa haaveilemaan jo ensi keväästä, mitä kaikkea pihamaallakin voidaan sitten toteuttaa!

Mitä sitten olen oppinut unelmista ja niiden toteutumisesta tässä muutosten jatkuvassa mylläkässä? Ainakin sen tiedän, että elämä ja unelmointi ei pysähdy yhteen eikä kahteenkaan toteutuneeseen unelmaan. Kirjailija Leo Buscaglian on todennut, että muutos on kaiken todellisen oppimisen lopputulos. Minä opin eli muutun. Elämä muuttuu, unelmat muuttuvat. Olen myös oppinut oman kokemuksen kautta, että aikalailla kaikki on oikeasti mahdollista, vaikka kaikki ei aina täydellisesti onnistukaan ja joskus epäonnistuu aivan täydellisesti. Unelmien toteutuminen on mahdollista vain toimimalla aktiivisesti niiden eteen, toisin sanoen kovalla työllä.

Olen myös oppinut, etten vielä kovin paljoa ole oppinut. Tutkimusmatka jatkuu ja saan taivallukselle mukaan yhä uusia ihmisiä, joista toisten kanssa kohtaamme hetken, toiset taas taivaltavat rinnallani kauemmin. Tunnen, että unelmien äärellä, luomassa toivoa, innostamassa, olen sillä paikalla missä minun kuuluukin olla. On myös tärkeää, että aina on jotain mitä uneksia.

Äiti oli tyyni ja onnellinen. Hän unelmoi porkkanoista, retiiseistä ja perunoista, miten ne pyörivät ja kasvoivat lämmössä. Hän näki vihreiden lehtien puhkeavan, niistä tuli meheviä ja voimakkaita, hän näki varsien huojuvan tuulessa sinistä merta vasten raskaina tomaattien, herneiden ja papujen painosta. Niistä perhe saisi syötävää. Kaikki tämä tosin olisi vasta ensi kesän onnea, mutta se ei merkinnyt mitään. Äidillä oli jotain mitä uneksia. Ja hänen kaikkein salaisin unelmansa oli omenapuu.
(Tove Jansson: Muumipappa ja meri)

*
Anitan unelmaryhmä kokoontuu Kellokoskella takkatulen ääressä neljä kertaa loppuvuoden 2014 aikana. Ensimmäinen tapaaminen on lauantaina 8.11., muut tapaamiset sovitaan ryhmän kanssa ja voivat olla myös arki-iltoja, jos se osallistujille paremmin sopii.

Työskentelyn lähteinä ovat muun muassa Marja Leena Toukosen Unelmatyöskentely, Martha Beckin Suunnista tähtien valossa -kirja sekä jokaisen osallistujan unelmat ja elämänkokemus. Kokoontumisissa tehdään myös omat unelmakartat.

Osallistumismaksu 80 euroa (sis. alv.) sisältää neljä parin tunnin kokoontumista ja materiaalit, joka kerta tarjolla on teetä, kahvia sekä jotakin pientä naposteltavaa. Lisätietoja anita(at)onnistus.net tai Onnistuksen Facebook-sivun kautta. Sitovat ilmoittautumiset 31.10. mennessä.