Avainsana-arkisto: työyhteisöinnostaja

Kesäkuulumisia Onnistuksesta

Kesä! Ihana, lämmin ja aurinkoinen kesä! Se on täällä nyt, ja tämäkin yrittäjä ottaa itselleen kunnon loman. Entä sinä, onko sinulla loma tuloillaan tai meneillään?

Viime aikoina aivoissani on ollut ruuhkaa. Yllättäviä tarjouksia ja pohdintoja tulevasta, paljon työtä ihan perusjuttujen äärellä, varsinkin pääasiakkaani Siviilipalveluskeskuksen töissä, henkilöstö- ja talousosaajan opintojakin. Vie ehkä hetken jos toisenkin, ennen kuin lepotila on täysin saavutettu ja asiat jäsentyvät kohdilleen.

Parasta on kuitenkin sellainen aivan huikea energia ja voima, joka minussa tuntuu jylläävän. Vaikka se on laadultaan henkistä ja psyykkistä, se on yhtä fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Kaikenlaisten terveysongelmien, viimeksi yli puoli vuotta silmissäni aktiivisena olleen iriitin, kanssa painiminen on tällä erää ohi. Voin hyvin, kaikki on hyvin.

Kun tänään, 23.6. suljen Siviilipalveluskeskuksen Teamsin ja Outlookin, tavoitteena on avata ne seuraavan kerran vasta elokuun alussa. Muita työasioita yrittäjällä on toki silloin tällöin hoidettavana, mutta pääasiassa lomailen tulevat viikot.

Heinäkuun pari viimeistä viikkoa on merkattu kalenteriin ikuisuusprojektin loppuunsaattamiselle, vihdoin. Arvaatkos mikä tuo projekti on? No tietenkin kirja työyhteisöinnostamisesta!

Työyhteisöjen innostukseen ja innostamiseen liittyviä työkeikkoja on kivasti tulossa ihan livenä jo syksyyn, tällä kertaa yritys- ja kuntapuolella, ja niitä mielelläni teen lisääkin kaikenlaisissa organisaatioissa. Edelleen myös verkossa koulutukset ja valmennukset mahdollisia, esimerkiksi Teamsissa tai Zoomissa.

Innostusta arkeen -verkkokurssi julkaistiin maaliskuussa, ja on edelleen saatavilla täältä. Verkkokurssien sarja jatkuu, kunhan ehdin siihen kunnolla panostaa, seuraavan työnimenä on Innostamisen aakkoset. Kaikenlaista on siis meneillään ja tuloillaan.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,
jolla on aikaa ja tilaa unelmille,
ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.”
(Vexi Salmi)

Parasta mahdollista kesää sinulle, kirjaimellisesti erittäin lämpimin ja aurinkoisin terveisin Pertunmaalta mökkiterassilta!

Yrittääkö vaiko eikö yrittää, siinäpä vasta kysymys!

Eilen oli yrittäjän päivä. Tänä vuonna tuo päivä herätti minussa tavallista enemmän ajatuksia ja sai pohtimaan omaa yrittäjyyttäni sekä koko työuraani. Tänä aamuna Facebookin avatessani löysin vielä Naisyrittäjät-ryhmästä Mielimyllyn Niina Palmusen kommentin itsestäni, siitä miten 10 vuotta sitten olin toiminut hänelle esikuvana – jos Anita uskaltaa hypätä yrittäjäksi, miksen minäkin! Perustin tosiaan ensimmäisen toiminimeni, Anitan Onnistuksen vuoden 2008 alussa, mutta sen jälkeen olen kaksikin kertaa palannut päätoimiseen palkkatyöhön. Tällä hetkellä menossa on tuumailuvaihe ylemmän ammattikorkeakoulun opintojen puitteissa.

Ammatillinen identiteettini on kummallinen juttu. Toisaalta näen itseni hyvin vahvasti omalla paikallani innostajana, työyhteisöinnostajana, yhteisöpedagogina ja pedagogina muutenkin. Ansioluetteloni sillisalaatti kuitenkin antaa mahdollisuuksia muodostaa kuvaa vieläkin sekalaisemmasta ja laajemmasta osaamisesta. Menneen vuosikymmenen palkkatyöni ovat olleet sekä järjestön johtamista että työllistämiseen liittyvää uravalmennusta ja sen kehittämistä. Yhdistävänä tekijänä kaikessa on ollut maailman katseleminen sosiaalipedagogisten silmälasien läpi, sosiokulttuurisen innostamisen ideaalia tavoitellen.

Viimeisimmästä vuodesta olen ollut isomman osan työkyvytön tai vähintään puolikuntoinen kuin täydessä terässä. Yhteisöpedagogi YAMK -opinnot edistyvät silti varsin mukavasti ja aina johonkin väliin olen ehtinyt työkeikkojakin heittää. Pitkin vuotta mieleen on pullahdellut, että mitäpä sitten, kun opinnot keväällä 2019 päättyvät. Ryhdynkö hakemaan jotakin työpaikkaa, jatkanko yrittäjänä, olenko asiantuntijana enemmän opettaja vai kehittäjä, vai mitä oikein tulen olemaan?

Yrittäjyydessä olen kokenut itselleni etäisemmäksi itseni myymisen ja markkinoinnin. Vaikka esimerkiksi sosiaalinen media ja viestintä ylipäänsä ovat minulle tuttua kenttää, bisnesmaailmaan en ole koskaan kokenut solahtavani luontevasti. Jokin yritystoiminnassani on saanut minut toistuvasti tuntemaan, että tungen käärmettä pulloon. Olen saanut hyviä neuvoja siitä, että kannattaa keskittyä mahdollisimman paljon yhteen asiaan ja luoda sen ympärille myyvät tuotteet. Osaamiseni ja intressieni laajuus on kuitenkin saanut minut lähes ahdistumaan tästä keskittymisen ja tuotteistamisen pyrkimyksestä.

Menneen kesän jouduin yllättäen lepäämään laakereillani, kun pitkittynyt raudanpuute vei loputkin voimat. Tuossa tyhjässä tilassa, syvässä väsymyksessä ja aivosumussa, kaikenlainen säätäminen ja vääntäminen nollaantui. Kun ei muuta voinut, lopultakin annoin asioiden muotoutua tälle syksylle kuin itsestään. Laitoin jäihin kaiken minkä voin, myös Innostusta arkeen -verkkokurssin tekemisen, vaikka olin aloittanut sen jo viime talvena Egyptissä. Katsoin mitä kalenteriin tulee, kun en itse tunge sinne mitään. Jäin ihmettelemään, mihin päädyn ilman sen suurempaa markkinointia, levätessäni ja olemalla jaksamisen mukaan somessa ja muualla läsnä rehellisesti omana itsenäni.

Olin ennen tätä kesää ajatellut, etten yrittäjänä voi jatkaa ammatillista sillisalaattielämää, mutta niinpä vain tämä syksyni on ihanasti sekalainen – ja innostava! Opintojeni, joiden puitteissa kehitän yhteisöpedagogin ammattikorkeakoulutusta, tiedossa on muutama yksittäinen keikka innostajana työelämässä (lähinnä järjestömaailmassa), minut löytäneiden yksilövalmennusasiakkaiden tapaamisia sekä pitempikestoinen juuri käynnistynyt yhteistyö Siviilipalvelukeskuksessa työnhaun asiantuntijana.

Edelleen tiedän, että jatkossa markkinointiinkin täytyy satsata, varsinkin jos yritystoimintaansa haluaa laajentaa. Nyt kuitenkin jo luotan siihen, että kaikki vuosikymmenten aikana tekemäni työ kantaa hedelmää myös ikään kuin itsestään. Ehkäpä uskallan olla yrittäjä myös opintojeni päätyttyä toukokuun 2019 jälkeen.

Mitä innostus on ja miltä se tuntuu?

Laitoin tovi sitten matkaan Innostusta arkeen -verkkokurssin kahdeksannen päivän sähköpostin, jossa pohdittiin innostuksen ja hyvinvoinnin yhteyttä sekä hyvän elämän käsitettä, hieman kutsumustakin. Luulen, että olen ymmärtämässä jälleen entistä syvemmin, mitä innostus ja innostaminen ovat. Viime viikon aikana tällä oivallusten matkalla kanssani ovat kulkeneet paitsi verkkokurssin osallistujat, myös kanssaopiskelijat Naisyrittäjyyskeskuksen Uudistumisen tie – liiketoiminnan kehittäminen -koulutuksessa, jonka juuri aloitin, sekä Kulttuurikameleontit ry:n workshop-ohjaajat, joiden kanssa päivän verran sain pohdiskella ohjaajuutta innostamisena Art Against Racism -menetelmäopasta sivuten. Haluan nyt jakaa ajatuksia innostuksesta ja innostamisesta myös hieman täällä blogissani.

Hetki ennen hunajaa

Mielihyvä ryöpsähtää kehoon ja aiheuttaa huumaantumisen kaltaisen tilan: lisää tätä!” Näin kertoi eräs sosiokulttuurisen innostamisen kurssini opiskelija innostuksen tunteesta. ”Innostus nostaa sykettä ja energiatasoa”, kuvasi hänen kurssikaverinsa. Innostuminen onkin aina vähän rakastumista, sellaista ihastuksen huumaa ja tunneryöppyä. Tuo innostuksen huikein hetki on siinä, kun kokee jotakin juuri nyt tai tietää pian kokevansa. ”Parasta ei ole hunaja, vaan hetki ennen hunajaa”, kuten Nalle Puh A. A. Milnen kirjassa toteaa.

Se on kuin roihu, kun se syttyy, ja kaikki saavat siitä hetkestä jotakin”, rovaniemeläinen yrittäjä Matti Korva kuvaa innostusta ja innostamista Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjassa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. ”Innostus on kirkkaan näkemisen hetki”, muusikko Olavi Uusivirta sanoo samassa kirjassa.

Tuota innostuksen huumavaihetta voi tosiaan kuvata monin sanoin. Se voi olla iloa ja riemua, kokemusta luovuuden virtaamisesta, halua ja rohkeutta heittäytymiseen, tohkeilua, syttymistä. Ihmisillä vaikuttaa olevan sisäsyntyinen tarve hakeutua tilanteisiin, jossa innostumista tapahtuu, onhan se niin positiivinen ja voimaannuttava tunne.

Oppimisen polttoainetta ja yhteyttä toisiin ihmisiin

Innostus on myös edellytys uuden luomiselle ja oppimiselle. ”Innostus on oppimisen polttoainetta”, kuten erään kurssin osallistuja kuvaili. Kukaan meistä ei olisi oppinut kävelemään eikä puhumaan, jollei innostus olisi vienyt meitä eteenpäin. ”Vau, tämä hommahan toimii, tätä lisää!” Ilman innostusta olisivat jääneet maailman kaikki suuret keksinnötkin syntymättä.

Kun työhön kuuluu esimerkiksi kouluttamista tai valmentamista, on innostuksen liekin sytyttäminen muissakin ihmisissä ja sen pitäminen kunnon roihuna työn ytimessä. Innostaminen on yhteisöllisten oppimisprosessien edistämistä ja ylläpitämistä, ja ilman innostusta eivät nämä prosessit etene eivätkä saavuta tavoitteitaan.

Innostus on parhaimmillaan arvostuksen, onnistumisen ja pätevyyden kokemista sekä voimaantumista ja itsenäisyyden tunnetta. Innostus on myös yhteyttä toisiin ihmisiin. Innostua voi toki yksinkin, mutta jaettuna innostuksen tunne kasvaa. Taitaapa koko sosiaalisen median suosio perustua osittain juuri tähän. Kun innostun vaikkapa luonnon kauneudesta, minulla ainakin herää halu jakaa tuo kokemus jonkun kanssa. Niinpä nappaan kuvan ja jaan sen Facebookissa ja Instragramissa: ”katsokaa nyt muutkin miten hurjan kaunis kukka!” Parhaimmillaan innostuksen yhteisöllinen voima on kuitenkin pitkäjänteisessä yhteisessä tekemisessä, innostamisen projekteissa.

P.S. 15 päivän Innostusta arkeen -verkkokurssi pyörähtää käyntiin seuraavan kerran lokakuun lopulla, tervetuloa mukaan silloin! Ennakkoilmoittautua voi jo nyt sähköpostitse anita[at]onnistus.net.

Lamppu, josta kaikki alkoi

Siitä jalkalampusta oli ollut puhetta jo jonkin aikaa ystäväni Tuija Koukkulan kanssa. Tuijalla oli joutilaana hieno Pentikin lamppu, jonka minä halusin. Helmikuun viimeisenä lauantaina koitti vihdoin päivä, jona suuntasin auton nokan kotoani Kellokoskelta Lahtea kohti ja lähdin noutamaan tuota lamppua.

Olemme tunteneet Tuijan kanssa toisemme yli parikymmentä vuotta. Ystävyys alkoi kirjekaveruudesta ja on pysynyt yllä kirjeiden jälkeen sosiaalisessa mediassa ja satunnaisilla tapaamisilla. Tuijalla on kaupallisen alan tausta ja minun ammatilliset juureni ovat nuoriso-, kulttuuri- ja järjestötyössä. Erilaisista taustoistamme huolimatta olemme vuosien varrella keskustelleet myös ammatillisista asioista. Itse jäin koukkuun sosiokulttuuriseen innostamiseen jo viime vuosituhannella, mutta myös Tuijaa on kiinnostanut jo pitkään tuo aihe ja lähestymistapa.

Tuona talvisena lauantaina, lampunnoutopäivänä, istuimme jälleen Tuijan keittiön pöydän ääressä ja sivusimme molempien senhetkistä työelämää. Minulla oli jossakin mielen pohjalla ajatuksenpoikanen siitä, että voisin hyödyntää jotenkin myös yrityksissä pitkää innostamisen kokemustani, joka on kertynyt oppilaitoksissa, järjestöissä ja kunnissa. Halusin enemmän kuin satunnaisia työhyvinvointiluentoja ja yksittäisiä workshopeja. Puhuimme siitä, miten Tuijalle tutussa yritysmaailmassa innostus oli alkanut nousta yhä enemmän esiin puheissa, ja ilmassa oli oivallusta siitä, millainen voima innostuksen liekin ylläpitämisessä onkaan paitsi työhyvinvoinnnin, myös yritysten tuottavuuden ja kilpailukyvyn kannalta. Olipa Haaga-Helian vetämänä käynnistymässä Innostuksen johtaminen -niminen hankekin. Totesimme, että innostamisen yhteisöllisiä prosesseja todella tarvittaisiin kaikenlaisissa työyhteisöissä.

Kumpikaan meistä ei muista, mikä oli se Tuijan huulilta kirvonnut lause, joka sai päässäni lampun syttymään, mutta sen me muistamme, että kovasti me molemmat innostuimme. Jotenkin vain saimme yhdessä kiinni siitä ideasta, mitä sosiokulttuurinen innostaminen työyhteisöissä voisi olla. Lupasin laittaa ajatukseni paperille ja toimittaa Tuijalle heti seuraavalla viikolla. Lähdin kotia kohti mielessäni huikea ilo, aavistus siitä, että tästä voisi seurata vielä jotakin mullistavaa.

Pari päivää pyörittelin mielessäni sanoja ja ajatuksia. Maanantaiaamuna soitin toiselle hyvälle ystävälleni, yhteistyökumppanilleni Johanna Vilénille ja aivan mahdottoman innostuneella puheenpulputuksella avasin hänelle koko jutun. Työyhteisöinnostaminen, sehän se on, kokonaisuus jota tajusin luoneeni vuosikausia. Hei, minähän olen ihan valmis työyhteisöinnostaja! Googletin työyhteisöinnostajaa ja työyhteisöinnostamista enkä löytänyt yhtään ainutta tulosta. ”Pitäisiköhän minun hakea tavaramerkkirekisteröintiä?” pohdin ääneen Johannalle, joka oli sitä mieltä, että todellakin pitäisi. Niinpä tuona päivänä, 2.3.2015 jätin tavaramerkin rekisteröintihakemuksen työyhteisöinnostaja-nimikkeelle.

Työyhteisöinnostamiselle tarvittiin enää vain tuotteistamista ja pilotointia. Kaikki välineet ja toimintamuodot olivat jo olemassa, kertyneet yli 15 vuoden työkokemukseni aikana. Tajusin kuitenkin, että minun oli tehtävä valinta: otanko riskin, hyppään tietämättä aukeaako laskuvarjo ja keskityn tähän täysillä vai tukeudunko varalaskuvarjoihin ja teen uutta vain puolella teholla. Päätin taas kerran hypätä.

Kirjoitin yrityksen kahden vuoden takaisen liiketoimintasuunnitelman kokonaan uudestaan ja tein kannattavuuslaskelmat. Hain ja sain Finnveralta pienen lainan, jotta saatoin keskittyä täysillä työyhteisöinnostamisen pilotointiin. Poistin yrityksen nettisivuilta kaiken ylimääräisen sälän. Keräsin lisää tietoa ja vahvistusta ajatuksilleni, muun muassa kävin Tuijan kanssa Innostuksen johtaminen –seminaarissa, josta seuralaiseni ansiokkaasti bloggasi.

Nyt, kesäkuun lopulla, takana on innostuksen ja epäuskon vaihtelua, liekin roihuamista ja sen hetkittäistä sammumistakin. Olen viettänyt monta huonostinukuttua yötä ja pääkipuista päivää, kun olen miettinyt mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tänään tiedän, että kyllä tästä tulee, ihan vaikka mitä. Työyhteisöinnostamisen valmennusohjelman pilottiryhmiä on varmuudella toteutumassa kaksi ja lisää on tulossa. Ensi vuodelle ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa työyhteisöinnostajan koulutusta. Se helmikuun viimeisen lauantain automatkan iloinen aavistus on muuttunut todeksi: kyllä, tästä tulee oikeasti jotakin isoa ja mullistavaa!

Niin, sitä jalkalamppuahan lähdin silloin talvella Tuijan luota Lahdesta noutamaan. Sepä ei matkaani sillä reissulla lähtenytkään, kun kahvipöytäkeskustelussa päähäni syttynyt lamppu sai tuon toisen aivan kokonaan unohtumaan. Kovin kiitollinen olen kuitenkin tuolle tiensä meille myöhemmin lopulta löytäneelle jalkalampullekin, ilman sitä tämä kaikki olisi kenties jäänyt toteutumatta. Suuremmat kiitokset kuitenkin kaikille niille ihmisille, joiden kanssa olen saanut ajatuksia ja toimintatapoja tänä vuonna ja vuosien varrella työstää. Innostus on todellakin yhteisöllinen voima ja sillä on tapana tarttua!

Innostusta – vieläkin!

Kun viime vuosituhannen lopulla innostuin innostamisesta, en olisi voinut kuvitella että noin 15 vuotta myöhemmin innostus on hittisana, joka yritysmaailmassa kimpoaa vähintään joka toisen huulilta ja näppäimistöiltä vähän väliä puheissa ja somessa esiin. Tosin tuolloin ei ollut somesta tietoakaan, joten paljon on maailma on muuttunut muutenkin.

Viime aikoina, kun innostusta on tosiaan hehkutettu siellä sun täällä, olen huomannut, että se innostus ja ennen kaikkea innostaminen, joista itse olen kaikki nämä vuodet intoillut ja puhunut, onkin vähän eri juttu kuin tämän päivän puheiden vastaavat termit. Hieman on avattava historiaa taustaksi tämän oivalluksen jakamiselle.

Vuosituhannen vaihteessa innostamisesta innostui lähinnä osa nuorisotyö- ja järjestöväestä, johon itsekin kuuluin vastavalmistuneena kulttuuriohjaajana ja nuorisoalan projektityöntekijänä. Dosentti Leena Kurki toi Suomeen sosiokulttuurisen innostamisen sosiaalipedagogiikan sovellusalueena, julkaisi ensin yhdessä professori Juha Hämäläisen kanssa Sosiaalipedagogiikka-kirjan 1997 ja sitten oman Sosiokulttuurinen innostaminen –teoksen 2000. ”Sosiaalipedagogiikka on sosiaalisten ongelmien ehkäisemistä ja lieventämistä pedagogisin keinoin”, Juha Hämäläinen avasi. Sosiokulttuurinen innostamisen puolestaan Leena Kurki määritteli sosiaalipedagogisen toiminnan välineeksi, jonka avulla herkistetään ja motivoidaan ihmisiä osallistumaan sekä kasvamaan aktiivisiksi toimijoiksi yhteisöissään. Innostamisen termin taustalla on sana animation, johon sisältyy elämän antaminen, liikkeelle laittaminen sekä suhteeseen asettuminen ja toimintaan motivoituminen.

Nämä jutut kolahtivat nuoreen toiminnan naiseen ja maailmanparantajaan ensi kuulemalta! Syöksyin innoissani hankkimaan lisää tietoa, tein työn ohessa Jyväskylän kesäyliopistossa sosiaalipedagogiikan perusopintoja Kuopion yliopistoon sekä opiskelin nuorisotyön ja kansalaistoiminnan ammattikorkeakoulututkintoa Mikkelin ammattikorkeakoulussa, suuntautumisena nuoriso- ja sosiaalipedagogiikka.

Sosiokulttuurisesta innostamisesta ja sosiaalipedagogiikasta tuli minulle työni perustat ja päädyin niitä opettamaankin Lahden ammattikorkeakoulun tuntiopettajaksi pariksi lukuvuodeksi syksystä 2004 alkaen. Ammatillisen opettajan koulutuskin tuli sitten hankittua Haaga-Helian ammatillisesta opettajakorkeakoulusta. Projektitöiden kautta päädyin myös muun muassa Kansalaisfoorumin ohjaajakoulutuksiin sosiokulttuurisen innostamisen kouluttajaksi. Pikkuhiljaa viime vuosikymmenellä huomasin, että innostamisesta ja sen opettamisesta oli tullut se minun oma juttuni, punainen lanka kutakuinkin kaikkeen mitä tein.

Vuoden 2008 alussa kun toiminimelleni Anitan Onnistukselle tehtiin ensimmäisiä nettisivuja, niille lätkäistiin sloganiksi Innostusta ja onnistusta. Siellä se seisoo vieläkin, nettisivuillani ensimmäisenä, vaikka välissä ovat vaihtuneet kaupungit, maat ja maanosatkin, ja vaikka välillä yritys on lopetettu ja aloitettu uudestaan, sekä poikkesin myös palkkatyöntekijänä Suomen Nuorisosirkusliittoa luotsaamassa.

Tänään valmistelen taas kerran sosiokulttuurisen innostamisen osiota sirkusohjaajien pedagogiseen koulutukseen, eli teen tavallaan aikalailla samaa hommaa mitä jo noin 10 vuotta sittenkin. Silti tieni innostamisen parissa on vienyt näiden vuosien aikana myös aivan uuteen suuntaan. Oleellinen oivallus oli, että innostaminen siten kuin omalta koulutus- ja kokemustaustaltani sen ymmärrän, yhteisöllisinä tavoitteellisina oppimisprosesseina, on mahdollista viedä myös isojen yritysten ja muiden organisaatioiden maailmaan. Tajusin luoneeni yhdistelemällä kaikkea kokemaani ja oppimaani uuden toimintatavan, työyhteisöinnostamisen.

Joka päivä oivallan lisää jotakin siitä, miten arki-innostus eroaa pitkäjänteisistä innostamisen prosesseista, ja millainen mahdollisuus innostamisen pedagogisen otteen hyödyntämisessä innostuksen ylläpitäjänä on paitsi työhyvinvoinnin edistämisessä, sitä kautta myös isojen organisaatioiden toimivuuden ja tuottavuuden lisäämisessä.

On mahtavaa löytää se oma juttu, joka innostaa itseäni joka päivä, mutta vielä upeampaa on, että tuolla omalla jutullani voin auttaa niin monia muitakin innostumaan – ei vain hetkellisesti vaan pitkäkestoisesti, kun innostus voi kantaa jopa vuosikymmenien yli.

Ajatteles, jos se puu ei kaadu

Oletko sinä innostuja ja innostaja vai mielensäpahoittaja ja ankeuttaja? Näitä kysymyksiä olen kysynyt monta kertaa erilaisilta ryhmiltä viime aikoina levittäessäni työyhteisöinnostamisen ilosanomaa. Vaikka itse tiedän olevani vahvasti ensiksi mainittuja, välillä sisäinen keppihyypiöni (Esa Saarisen lanseerama termi) pääsee valloilleen ihan omalla kohdallani ja yritän märällä sienellä huitoa omaa innostumisen liekkiäni sammuksiin. Entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun, entä jos kaikki hajoaa? Entä jos en jaksa?

Innostajan matkani varrella olen siteerannut paljon Tove Janssonin Muumi-tekstejä, mutta viime aikoina mielessä on pyörinyt aivan eniten Nalle Puh –lainaus A. Milneltä:

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.
”Ajatteles, jos puu kaatuisi kun me olemme sen alla!” Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi:
”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Pyrin ajattelemaan Nalle Puhin tavoin, mutta joskus tuo nasumainen huoli pukkaa pintaan ja ajatukset kiertävät pahimpien mahdollisten vaihtoehtojen kautta. Olenhan monta kertaa tallannut omaa polkuani umpihankeen ja joskus voimat ovat loppuneet kesken kahlauksen. Sydämen ääni on kuitenkin niin vahva, että se jyskyttää aina lopulta yli kaiken ja innostuksen liekki roihahtelee yhä uudestaan.

Tämä alkuvuosi on ollut minulla taas kerran uuden aloittamista ja siten myös riskinottoa sekä epävarmuutta toimeentulosta. Kärsivällinen odottaminen ei kuulu impulsiivisen innostujan ykköshyveisiin ja siksipä sitä on täytynyt taas kerran opetella. Olen kuitenkin nyt tekemässä asioita, jotka parhaiten osaan ja luottamus tähän omaan osaamiseen on rakentunut viime vuosituhannelta alkaen, joten eipä minulla ole oikeasti syytä pelätä. Hyvä tästä tulee, kun vaan vähän vielä malttaa. Ajattelen, että ei se puu kaadu, ja jos kaatuukin, se on sen hetken murhe.  ”Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta huomisen voi sössiä murehtimalla”, toteavat myös Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjassaan Innostus.

Myös toiminnassa, jota työlläni edistän, on kyse pitkäjänteisyydestä ja kärsivällisestä prosessiin sitoutumisesta. Ammatillinen innostaminen ja työyhteisöinnostaminen ovat tosiaan paljon enemmän kuin hetkellinen innostus ja tohkeisuus. Sosiokulttuurisen innostamisen käsitteen Suomeen aikanaan tuonut dosentti Leena Kurki muistuttikin aivan aiheellisesti tohkeisuuden vaaroista, kun intoilin siitä Facebookissani. Tohkeisuudesta saa virtaa eteenpäin, mutta sinne tänne puuhasteluksi ei saa ns. vakava innostaminen mennä. Yhteisöllisissä oppimisprosesseissa tulee muistaa ja nähdä selkeänä toiminnan tarkoitus ja tavoitteet, eikä voi kesken kaiken tohkeissaan alkaa töhöttää johonkin toiseen suuntaan.

Tässäpä sitten yritän kultaista keskitietä kulkea eli edelleen saada virtaa innostumisesta ja tohkeisuudestakin sekä välittää sitä energiaa muille, mutta silti kärsivällisesti sitoutua pitkäkestoisiin innostamisen prosesseihin. On muistettava myös levätä, antaa asioille tilaa kypsyä, rakkaudella.

On elämä lyhyt, se pian tulee taakse jäämään, vain se mitä rakkaudesta teet, jää elämään.
(Tuntematon ajattelija, Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä)

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kurkistamaan innostumiseen, innostamiseen ja ennen kaikkea työyhteisöinnostamiseen Helsingissä 10.6. tai Kellokoskella 11.6.

Omaa asiantuntijuutta löytämässä

Viime päivinä, samalla kun olen seuraillut ikkunasta, miten uutta vihreää ja värikästä versoaa yhä enemmän pihamaalle, olen lukenut Frank Martelan uutuutta, Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirjaa. ”Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön”, toteaa Martela ja minä nyökyttelen. Juuri noin ajattelen, ja tuota valonööriyttä olen jo pitkään pyrkinyt vahvistamaan itsessäni ja muissa yhteisöllisten oppimisprosessien kautta – vaikka valonööri-termi onkin aivan uusi ja Suomessa Martelan lanseeraama. Joskus sitä toiminnan naisenakin jää silti leijumaan johonkin unelmien ja käytännön välille. Valonöörit-kirjasta löytyy paljon hyviä vinkkejä miten päästä eteenpäin, yksi niistä on kutsumuksellisen työn prosessimalli: ”1. Tunnista intohimosi, 2. Paikanna maailman tarve, jota intohimosi voi palvella, 3. Hanki tarvittavat taidot, 4. Hio tekemisellesi ansaintamalli, 5. Toimi!

Itse olen tällä mallilla veivannut edestakaisin aikalailla nuoruudesta lähtien. Intohimot ovat olleet tiedossa, maailman tarvekin vähintään hämärästi, taitoja olen hankkinut aina lisää ja lisää, toiminutkin olen, mutta ansaintamalli on vaihdellut. En ole oikein koskaan osannut lopulta laittaa ammattitaitoani ja asiantuntijuuttani tiiviiseen pakettiin siten, että olisin voinut sitä tehokkaasti markkinoida. Olen tehnyt sitä sun tätä, siellä sun täällä.

Siitä taitaa olla ainakin 15 vuotta, kun oivalsin kunnolla, että osaan kohtalaisen hyvin tehdä kahta asiaa: kirjoittaa ja puhua. Näinä vuosina olen käyttänyt noita lahjojani erittäin monenlaisissa työympäristöissä ja tehtävissä sekä vapaa-ajan harrastuksissa. Lämpimikseni en ole halunnut lätistä enkä mitä tahansa raapustella, vaan taustalla on ollut lähes aina maailmanparantamisen sekä ihmisten auttamisen ja osallistamisen halu. Sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen löysin samoihin aikoihin tuon osaamisoivalluksen kanssa ja niiden ilosanomaa olen sekä opiskellut että levittänyt vaihtelevalla tehokkuudella.

Rohkeus elämänmuutokseen kasvaa hiljaisessa, levollisessa läsnäolossa. Vauhtia pitää hidastaa eikä lisätä.” Tämä lainaus on Tommy Hellstenin ajatuskokoelman Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti esittelytekstistä. Hidastamalla löytyy rohkeutta, mutta myös oivalluksia. Viime kuukausina olen pystynyt vihdoin antamaan itselleni kunnolla tilaa ja aikaa, jopa ilman aivan valtavaa pakkoa hidastamiseen. Paitsi viisaista kirjoista ja aikuisten sanoista, olen oppinut oikeaa asennetta 3-vuotiaalta pojaltani, joka lähtee aina löytämään kadonneita asioita, ei puhu etsimisestä ollenkaan. En siis ole viime aikoina elänyt etsikkoaikaa, vaan ollut löytöretkellä.

Mitä sitten olen löytänyt? Edelleen tiedän osaavani puhua ja kirjoittaa, edelleen aion niitä tehdä, matkassa mukana kaikki näiden vuosien opitut taidot ja asiat, osa niistä kantapään kautta tutuksi tulleita. Uutta on kuitenkin tekemisen keskittäminen ja selkeämpi tuotteistaminen sekä aivan omien toimintamallien luominen näkyväksi. Olen tainnut vihdoin ymmärtää, että jos on asiantuntija jossakin, ei edistä ainakaan liiketoimintaa se, että itsekseen puolisalaa siitä asiantuntijuudestaan nautiskelee ja jakaa salaisuutensa muutaman asiaan vihkiytyneen ihmisen kanssa.

Ikään kuin viimeinen niitti oivallukseen tuli Anja Kadziolkan MamaOnBis-blogikirjoituksesta, jossa hän kertoo kuinka rajasi palveluitaan ja siivosi nettisivustonsa.  Nyt on Onnistuksenkin nettisivuilta karsittu pois kutakuinkin kaikki muu paitsi ne oleelliset: minä ja yritys, innostaminen ja kirjoittaminen.

Tällä hetkellä pyrin keskittymään mahdollisimman paljon yhteen isoon tekeillä olevaan omaan tuotteeseen eli työyhteisöinnostajan valmennusohjelmaan, jonka pilottiryhmät käynnistyvät viimeistään syksyllä 2015 yritysmaailman yhteistyökumppanien kanssa. Valmennusohjelmassa yhdistetään sosiokulttuurista innostamista sekä monenlaista työssä innostumiseen ja innostavaan johtajuuteen liittyvää teoriaa ja käytäntöä. Valmennusohjelman osallistujista tulee oivallusten ja yhteisöllisen oppimisen kautta omien työyhteisöjensä innostamisprosessien ohjaajia.