Avainsana-arkisto: työyhteisöinnostaminen

Yhteisöpedagogi taipuu mihin vain

(Kirjoitus on julkaistu alunperin LinkedInissä, jossa sille on tulossa pian jatkoa.)

Olen yhteisöpedagogi (ylempi amk). Olen lukemattomia kertoja vuosien varrella päässyt selittämään, mitä ammatillisuuteni yhteisöpedagogina on. Päädyin lopulta tekemään yhteisöpedagogin ydinosaamisesta kokonaisen opinnäytetyön, joka valmistui keväällä 2019. Tapauksena tässä kehittämishankkeessa oli Humanistisessa ammattikorkeakoulussa syksyllä 2017 käynnistynyt uusi yhteisöpedagogikoulutus eli työyhteisön kehittäjäkoulutus (TYKE) ja sen ensimmäisen vuosikurssin moninaiset kokemukset työelämästä. TYKE-koulutuksessa pyritään yhdistämään HR-osaaminen, virallisten työelämän prosessien hallinta, yhteisöpedagogin ydinosaaminen ja kehittäjäosaaminen.

Opinnäytetyöni tavoitteena oli selvittää, mitä on sellainen yhteisöpedagogin ydinosaaminen, joka on hyödyksi perinteisten toimintakenttien eli nuoriso- ja järjestötyön ulkopuolella, sekä millaisiin nykypäivän ja tulevaisuuden työelämän haasteisiin voidaan löytää ratkaisuja yhteisöpedagogin osaamisen avulla. Tarkoituksena oli avata erityisesti työyhteisön kehittäjänä toimivan yhteisöpedagogin ydinosaamisen käsitteellistä sisältöä.

Jo opinnäytetyön loppumetreillä pyörittelin mielessäni blogia tai vastaavaa opinnäytetyön sisällöistä, ja olkoon tämä kirjoitus startti LinkedIn-artikkelisarjalle aiheeseen liittyen. Tervetuloa mukaan yhteisöpedagogin osaamisen moninaiseen maailmaan! Hyödynnän opinnäytetyöni antia osittain myös Työyhteisöinnostaminen-kirjassani, joka on ollut jo vuosia tekeillä ja ilmestyy vihdoin vuoden 2020 aikana.

Kysyin opinnäytetyöprosessini aikana yhteisöpedagogin nimikkeeseen ja osaamiseen liittyviä mielikuvia ja käsityksiä julkisella Twitter-tililläni ja Facebookissa sekä omassa profiilissani että yhdessä suljetussa ryhmässä, johon kuulun. Pyysin vastauksia erityisesti sellaisilta, joilla ei olisi varsinaista tietoa yhteisöpedagogin osaamisesta. Suurin osa vastauksista asetti yhteisöpedagogin nuorisotyöhön ja monilla oli muistikuvia sosionomin ja yhteisöpedagogin keskinäisen osaamisen vertailusta. Mielikuviin sisältyi usein jonkinlainen epämääräisyys osaamiseen liittyen, eli ei osattu tarkemmin kertoa osaamisesta eikä siitä, mihin yhteisöpedagogi voi työllistyä.

Joillakin vastaajilla mielikuvat veivät kaikenlaisten yhteisöjen kehittämiseen, mutta monet näistä vastauksista olivat sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa olin opinnäytetyöstäni tai omasta työstäni keskustellut aiemmin tai jotka myönsivät jo vastauksessaan, että heidän käsityksensä yhteisöpedagogin osaamisesta on muuttunut päivityksiäni seuratessaan. Laajempaa käsitystä yhteisöpedagogin moninaisesta osaamisesta oli tietenkin myös sellaisilla, jotka olivat tekemisissä työnsä, tutkimuksensa tai koulutuksensa puitteissa yhteisöpedagogien kanssa.

Yhteisöpedagogin vahvuuksina on siis perinteisesti nähty nuoruuden ymmärtäminen ja järjestötoiminnan organisointi. Aineistoni perusteella näissä ei kuitenkaan ole läheskään koko totuus yhteisöpedagogien osaamisesta, vaan nuoruuden asiantuntijuus laajenee ihmisen sekä ihmisyyden ymmärtämiseksi ja järjestöosaamisen rinnalle tulee laajempi osallisuutta, vuorovaikutusta sekä luottamusta vahvistava yhteisöllinen kehittäjäosaaminen. Osallisuuden, vuorovaikutuksen ja luottamuksen lisäksi keskeisiksi käsitteiksi nousivat dialogi, hiljainen tieto ja älykäs intuitio, empatia, myötätunto ja myötäinto, innostuksen ja sisäisen motivaation edistäminen ja johtaminen sekä elinikäinen oppiminen.

Yhteisöpedagogin osaamisessa työyhteisöjen kehittäjänä korostuu sosiaalipedagoginen valmentava ja innostava työote sekä pyrkimys toimintakulttuurin muutokseen. Vaikka yhteisöpedagogilla on välineitä ratkoa ratkaisukeskeisesti myös esimerkiksi työyhteisöjen vuorovaikutuksen ongelmia, on painotus kuitenkin ennaltaehkäisevässä ja toisaalta vahvasti kohti parempaa tulevaisuutta suuntaavassa lähestymisessä. Osaamisen ytimessä on elinikäisen oppimisen edistäminen sekä toiminta yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasolla.

Sisäistä motivaatiota, innostamista ja sisua

Työyhteisöinnostaminen viettää tänään 1-vuotissyntymäpäivää! Raskausaika tällä idean synnytyksellä oli tulkinnoista riippuen jotakin kahden kuukauden ja 10 vuoden välillä. Pilottivalmennusryhmien toiminta on nyt saatu kutakuinkin päätökseen ja kirjoitan niiden prosesseja tällä hetkellä auki, aihepiiristä riittää pohdintaa kirjaksi asti.

Olen pohtinut erityisesti sisäisen motivaation syntyä ja ylläpitämistä sekä myös sen johtamista suhteessa innostukseen, innostamiseen ja innostuksen johtamiseen aika tavalla viimeisen vuoden aikana, kehittäessäni työyhteisöinnostamisen toimintamalleja. Sisäinen motivaatio ja innostus sellaisena kuin itse ne käsitän, pitkäkestoisina roihuina, ovat läheistä sukua keskenään. Molemmat ovat lähtökohtaisesti henkilökohtaisia, sisäisiä kokemuksia ja tunteita, mutta molemmat kasvavat ja molemmista saadaan todellinen voima irti vasta yhteisöllisen oppimisen ja kasvun kautta.

Usein lainaamani filosofi Frank Martela on kirjasssaan Valonöörit – sisäisen motivaation käsikirja todennut, että elämässä on vain kaksi suurta kysymystä: mitä haluan tehdä ja miten saan sen tehtyä. Ihminen haluaa tehdä asioita, jotka kokee tekemisen arvoiseksi. Ne ovat yleensä juuri niitä asioita, jotka ovat intohimomme kohteita ja herättävät innostusta. Tarvitaan myös itsetuntemusta, jotta tunnistaa omat todelliset kiinnostuksen, innostuksen ja arvostuksen kohteensa: mikä on minulle todella tärkeää, mikä toisarvoista.

Innostuksesta toimintaan, sisulla tuloksiin

Jotta voisi tehdä niitä kaikkein tärkeimpiä asioita, on mietittävä myös menetelmiä eli sitä, mitkä tekemisen tavat johtavat päämääriemme saavuttamiseen. On muutettava elämää niin, että pääsee edes hiukan paremmin toteuttamaan näitä asioita. Kirjailija, professori Leo Buscaglia on todennut, että muutos on kaiken oppimisen lopputulos. Niinpä innostamalla, aikaansaamalla yhteisöllisiä oppimisprosesseja, voi edistää ihmisissä muutoksen syntymistä. Innostaja ei pyri muuttamaan ketään, vaan herättämään oivalluksia jokaisen oman muutoksen suunnasta.

Innostamisen menetelmistä löytyy myös työkalupakki itsestä riippumattomista muutoksista selviämiseen ja uuden luomiseen, onhan sosiokulttuurinen innostaminen syntynytkin sekä käsitteenä että toimintana Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, yhteiskunnan jälleenrakennusvaiheessa. ”Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen”, kuten jo Sokrateksen kerrotaan sanoneen. Sosiaalipedagogiikan, jonka yksi sovellusalue sosiokulttuurinen innostaminen on, katsotaankin joidenkin sen oppihistoriaa koskevien käsitysten mukaan saaneen alkunsa jo antiikin aikoina.

Muutoksissa tarvitaan paitsi sisäistä motivaatiota, innostusta, innostamista, myös tahdonvoimaa. Yhden verkkokurssini Facebook-ryhmässä oli tällaista pohdintaa: ”Minusta innostumista voisi vähän kuvailla kuin rakastumisen tunteena: silloin kaikki saattaa tuntua helpolta, kauniilta ja selkeältä. Tahtotila taas tulee esiin, kun rakastumisesta siirrytään rakastamiseen, itse työhön.” Juuri tuosta on minunkin mielestäni kyse. Innostus, intohimo ja halukin tulevat ensin ja tuovat tullessaan myös motivaatiota, mutta tahdonvoimaa tarvitaan silloin kun asiat eivät etenekään niin helposti.

Tuon verkkokurssiltani lainaamani tekstin kirjoittaja käytti tahdonvoimasta sanaa sisu, joka onkin varsin kuvaava. Kun edessä on tarpeeksi ryteikköinen suo, ei kuokkaa jaksa iskeä maahan kerta toisensa jälkeen lopulta minkään muun kuin tahdon voimalla, sisulla. Sisututkija Emilia Lahti on kuvannut sisun olevan jotakin sellaista, joka menee jopa tietoisen tahdonvoiman yli. Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen ”kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi”.

Oletko sinä valonööri?

Tärkeintä elämässä on valo ja liike.” Nämä asunnottoman Jasun sanat aloittavat edellä mainitun Frank Martelan Valonöörit-kirjan, johon lainaus on löydetty Helsingin Sanomista 26.10.2008 artikkelista ”Joku voisi sanoa pummi, mutta olen vielä hengissä”. Martela kiteyttää valonööri-termissään hyvin innostajan perusolemuksen, vaikkei innostamisesta varsinaisesti puhukaan. Valonööriyttä tarvitaan jotta voi olla oman elämänsä innostaja, arjen innostaja lähipiirissään tai jopa ammatillinen innostaja.

Valonööri on valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoiset myönteiset elämänarvot”, Martela kuvailee. Nööri valon perässä viittaa insinööriin, joka tässä tapauksessa nähdään käytännöllisyyden, toimintakyvyn ja aikaansaamisen viitteenä. Valonööri ei siis vain hehku sisäistä valoa, vaan hänellä on myös työkaluja toimia niin, että syntyy tulosta. Valonöörissä yhdistyvät elämäntaito, elämänarvostus ja elämänhallinta.

Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.” Itse lisään vielä, että silloin kun valonööri kykenee erilaisin menetelmin myös edesauttamaan valonööriyttä muissa, silloin kyse voikin olla jo innostajasta. Innostaja-valonöörit voivat auttaa muita selviämään muutosten yli ja rakentamaan jotakin uutta tässä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Annatko itsellesi luvan olla vain?

Palaan aina tasaisin väliajoin erään tietyn kirjan pariin. Tuo kirja on Pysähdy – olet jo perillä, jossa Tommy Hellsten käy läpi 12 oivalluksen polun. Hellsten rohkaisee kirjassa pysähtymään, tekemään havaintoja ja ottamaan etäisyyttä elämän kiireeseen ja suorittamiseen. Tuo Hellstenin kirja on ollut minulle viime vuosina tärkeä oivallusten lähde opetellessani levollisuutta ja pysähtymistä kaiken innostuneen töhöttämisen ja tehokkaan tekemisen vastapainoksi.

Lepo syntyy siitä, että saa olla. Siitä, ettei ainoakaan minuutti sojota mihinkään suuntaan. Marssini on loppunut, ja minuutit vetäytyneet luoliinsa nuolemaan haavojaan. Lepoa on se, että makaan paikallani ja annan auringon lohduttaa.” (Tommy Hellsten)

Lepo syntyy siitä, että saa olla. Niin yksinkertaista, ja kuitenkin joskus niin vaikeaa, antaa varsinkin itselleen lupa vain olla. Suorittaminen jää helposti päälle ja takaraivossa saattaa huudella vaikkapa äidin tai puolison ääni, että ”mitä sinä siinä pihakeinussa tyhjänpanttina istut ja lehtiä pläräilet, ajaisit vaikka nurmikon joutessasi!” Joskus tuo ääni saattaa kuulua aivan oikeasti jonkun läheisen suusta, mutta usein se on omien asenteidemme huutelua meille itsellemme.

Jos emme anna itsellemme lupaa olla vain, mitenhän osaamme sitten kanssakulkijoina ja innostajina, missä tahansa työssä ihmisten parissa, olla läsnä sekä antaa toisille tilaa ja aikaa, viestiä levollisuutta ja sitä ettei ole kiire mihinkään. Eipä taida onnistua. Ihminen ei voi myöskään luoda uutta, ellei uudistu, ja jotta voi uudistua, on päästettävä välillä irti kaikesta suunnittelusta ja ponnistelusta sekä annettava alitajunnan työstää asioita rauhassa.

Kovapäisten koulussa

Loppuvuonna 2015 otin kuutena lähes peräkkäisenä maanantaiaamuna puhelimen käteeni soittaakseni Tuusulan kunnan terveyspalveluiden keskitettyyn ajanvaraukseen. Ensin oli lapsella tulehdus korvassa, sitten minulla silmässä, sitten lapsella silmässä, sitten minulla silmässä, sitten minulla silmässä vähän erilainen tulehdus ja lopulta vanha tuttavani iritti eli värikalvon tulehdus, joka tällä kertaa ehti sädekehään asti. Sädekehän tulehdus diagnoosina sairaslomatodistuksessa kuulostaa huomattavasti hohdokkaammalta kuin miltä se tuntuu. Oli pakko pysähtyä, aivan täysin. Ensimmäistä kertaa yrittäjänä koskaan olin virallisesti sairaslomalla, melkein kolme viikkoa, ja joulurauha oli taattu, kun mihinkään ei voinut hötkyillä.

Kun viimeisintä edeltävä tulehdus iski, kirjoitin ystävälle viestiin, että minulla on silmässä kovapäisten tulehdus. Puhelimen automaattinen tekstinsyöttö teki tepposet, mutta taisipa tuo sittenkin olla parempi kuvaus taudilleni kuin alkuperäinen eli kovakalvon tulehdus. Miten onkaan mahdollista, että todellinen pysähtyminen ja sisäänpäin katsominen lopulta onnistui vieläkin minulta vain pakon edessä, sitä olen tässä tuumaillut tovin jos toisenkin. Onneksi kovapäisilläkin on silti mahdollisuus oppia. Tällä kertaa uskoin viikoissa, aiemmin pakkopysähtyminen on kestänyt kuukausiakin.

Vain muutos on pysyvää

Tuossa edellä mainitussa Hellstenin kirjassa minulle kolahti täysillä ajatus arkisesta aherruksestamme hälyisenä, äänekkäänä ja kiireisenä markkinapaikkana, joka repii ihmisen irti itsestään ja heittää hyörinän ja tiimellyksen keskelle, hyörimään ja tiimeltämään itsekin. Markkinapaikan vastapainona ovat vuoret, joilla vallitsee hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Vuorilla ei tapahdu mitään. Hellsten muistuttaa, että Jeesus Nasaretilainen vetäytyi usein vuorille halutessaan olla aivan yksin, sillä vuorilla hän sai yhteyden itseensä, syvyyteensä ja korkeampaan voimaan. Vuoret antavat perspektiiviä, mahdollisuutta katsoa asioita toisin.

Olen ymmärtänyt, että minunkin pitää välillä paeta vuorille, pois markkinapaikan hälystä. Ehkä seuraavalla kerralla jo osaan tehdä sen ilman pakkoa, sillä toisinaan on vain otettava etäisyyttä kaikkeen, oltava hiljaa, tullakseni taas siksi ihmiseksi joka olen ja nähdäkseni muut ihmiset sellaisina kuin he ovat. Kuten Hellsten kirjoittaa, ihminen joka ei lähde vuorille, lakkaa kasvamasta.

Sairaslomalla alitajuntani sai rauhan työstää asioita, jotka nyt alkavat näkyä elämässä jälleen kerran konkreettisina muutoksina, uusina suuntina. Olen kyseenalaistanut kaikkia olettamiani oikeita tapoja ja polkuja, itselleni asettamiani pakkoja ja ”ei koskaan” –asioita, tehnyt uuden unelmakartan ja laittanut asioita jälleen kerran tärkeysjärjestykseen. Olen viimeisen vuoden aikana kirkastanut itselleni elämäntehtävääni ja luonut paljon sellaista uutta, joka tarvitsee myös aikaa kypsyäkseen ja kehittyäkseen. Valmista ei tule koskaan. ”Vain muutos on pysyvää”, kuten Herakleitos jo aikana ennen ajanlaskumme alkua totesi.

*

Työyhteisöinnostamisen valmennuksen pilottiryhmien prosessit ovat loppusuoralla, samoin tällä erää viimeinen Innostusta arkeen –verkkokurssini. Kaikki tämä tehty työ hakee jatkolleen suuntaa ja saa muotonsa myös kirjassa, jota parhaillaan kirjoitan. Innostusta arkeensa ja samalla niitä tarpeellisia pysähtymisen hetkiä voi löytää kevään aikana vaikkapa vertaisinnostamisen ryhmästä, joka käynnistyy 17.2. ja kokoontuu viidesti tunnelmallisessa Hengähdys-tilassa Helsingin Kampissa. Mukaan mahtuu vielä muutama.

Ehkäpä tapaamme myös viikonloppuna Järvenpäässä Viisas elämä -messuilla? Omaa ständiä minulla ei siellä ole, kun sairasloma laittoi uusiksi tämänkin suunnitelman, hengailen mukana muuten vain, levollisesti, aistit avoimina.

Mitä innostus on ja miltä se tuntuu?

Laitoin tovi sitten matkaan Innostusta arkeen -verkkokurssin kahdeksannen päivän sähköpostin, jossa pohdittiin innostuksen ja hyvinvoinnin yhteyttä sekä hyvän elämän käsitettä, hieman kutsumustakin. Luulen, että olen ymmärtämässä jälleen entistä syvemmin, mitä innostus ja innostaminen ovat. Viime viikon aikana tällä oivallusten matkalla kanssani ovat kulkeneet paitsi verkkokurssin osallistujat, myös kanssaopiskelijat Naisyrittäjyyskeskuksen Uudistumisen tie – liiketoiminnan kehittäminen -koulutuksessa, jonka juuri aloitin, sekä Kulttuurikameleontit ry:n workshop-ohjaajat, joiden kanssa päivän verran sain pohdiskella ohjaajuutta innostamisena Art Against Racism -menetelmäopasta sivuten. Haluan nyt jakaa ajatuksia innostuksesta ja innostamisesta myös hieman täällä blogissani.

Hetki ennen hunajaa

Mielihyvä ryöpsähtää kehoon ja aiheuttaa huumaantumisen kaltaisen tilan: lisää tätä!” Näin kertoi eräs sosiokulttuurisen innostamisen kurssini opiskelija innostuksen tunteesta. ”Innostus nostaa sykettä ja energiatasoa”, kuvasi hänen kurssikaverinsa. Innostuminen onkin aina vähän rakastumista, sellaista ihastuksen huumaa ja tunneryöppyä. Tuo innostuksen huikein hetki on siinä, kun kokee jotakin juuri nyt tai tietää pian kokevansa. ”Parasta ei ole hunaja, vaan hetki ennen hunajaa”, kuten Nalle Puh A. A. Milnen kirjassa toteaa.

Se on kuin roihu, kun se syttyy, ja kaikki saavat siitä hetkestä jotakin”, rovaniemeläinen yrittäjä Matti Korva kuvaa innostusta ja innostamista Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjassa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. ”Innostus on kirkkaan näkemisen hetki”, muusikko Olavi Uusivirta sanoo samassa kirjassa.

Tuota innostuksen huumavaihetta voi tosiaan kuvata monin sanoin. Se voi olla iloa ja riemua, kokemusta luovuuden virtaamisesta, halua ja rohkeutta heittäytymiseen, tohkeilua, syttymistä. Ihmisillä vaikuttaa olevan sisäsyntyinen tarve hakeutua tilanteisiin, jossa innostumista tapahtuu, onhan se niin positiivinen ja voimaannuttava tunne.

Oppimisen polttoainetta ja yhteyttä toisiin ihmisiin

Innostus on myös edellytys uuden luomiselle ja oppimiselle. ”Innostus on oppimisen polttoainetta”, kuten erään kurssin osallistuja kuvaili. Kukaan meistä ei olisi oppinut kävelemään eikä puhumaan, jollei innostus olisi vienyt meitä eteenpäin. ”Vau, tämä hommahan toimii, tätä lisää!” Ilman innostusta olisivat jääneet maailman kaikki suuret keksinnötkin syntymättä.

Kun työhön kuuluu esimerkiksi kouluttamista tai valmentamista, on innostuksen liekin sytyttäminen muissakin ihmisissä ja sen pitäminen kunnon roihuna työn ytimessä. Innostaminen on yhteisöllisten oppimisprosessien edistämistä ja ylläpitämistä, ja ilman innostusta eivät nämä prosessit etene eivätkä saavuta tavoitteitaan.

Innostus on parhaimmillaan arvostuksen, onnistumisen ja pätevyyden kokemista sekä voimaantumista ja itsenäisyyden tunnetta. Innostus on myös yhteyttä toisiin ihmisiin. Innostua voi toki yksinkin, mutta jaettuna innostuksen tunne kasvaa. Taitaapa koko sosiaalisen median suosio perustua osittain juuri tähän. Kun innostun vaikkapa luonnon kauneudesta, minulla ainakin herää halu jakaa tuo kokemus jonkun kanssa. Niinpä nappaan kuvan ja jaan sen Facebookissa ja Instragramissa: ”katsokaa nyt muutkin miten hurjan kaunis kukka!” Parhaimmillaan innostuksen yhteisöllinen voima on kuitenkin pitkäjänteisessä yhteisessä tekemisessä, innostamisen projekteissa.

P.S. 15 päivän Innostusta arkeen -verkkokurssi pyörähtää käyntiin seuraavan kerran lokakuun lopulla, tervetuloa mukaan silloin! Ennakkoilmoittautua voi jo nyt sähköpostitse anita[at]onnistus.net.

Lamppu, josta kaikki alkoi

Siitä jalkalampusta oli ollut puhetta jo jonkin aikaa ystäväni Tuija Koukkulan kanssa. Tuijalla oli joutilaana hieno Pentikin lamppu, jonka minä halusin. Helmikuun viimeisenä lauantaina koitti vihdoin päivä, jona suuntasin auton nokan kotoani Kellokoskelta Lahtea kohti ja lähdin noutamaan tuota lamppua.

Olemme tunteneet Tuijan kanssa toisemme yli parikymmentä vuotta. Ystävyys alkoi kirjekaveruudesta ja on pysynyt yllä kirjeiden jälkeen sosiaalisessa mediassa ja satunnaisilla tapaamisilla. Tuijalla on kaupallisen alan tausta ja minun ammatilliset juureni ovat nuoriso-, kulttuuri- ja järjestötyössä. Erilaisista taustoistamme huolimatta olemme vuosien varrella keskustelleet myös ammatillisista asioista. Itse jäin koukkuun sosiokulttuuriseen innostamiseen jo viime vuosituhannella, mutta myös Tuijaa on kiinnostanut jo pitkään tuo aihe ja lähestymistapa.

Tuona talvisena lauantaina, lampunnoutopäivänä, istuimme jälleen Tuijan keittiön pöydän ääressä ja sivusimme molempien senhetkistä työelämää. Minulla oli jossakin mielen pohjalla ajatuksenpoikanen siitä, että voisin hyödyntää jotenkin myös yrityksissä pitkää innostamisen kokemustani, joka on kertynyt oppilaitoksissa, järjestöissä ja kunnissa. Halusin enemmän kuin satunnaisia työhyvinvointiluentoja ja yksittäisiä workshopeja. Puhuimme siitä, miten Tuijalle tutussa yritysmaailmassa innostus oli alkanut nousta yhä enemmän esiin puheissa, ja ilmassa oli oivallusta siitä, millainen voima innostuksen liekin ylläpitämisessä onkaan paitsi työhyvinvoinnnin, myös yritysten tuottavuuden ja kilpailukyvyn kannalta. Olipa Haaga-Helian vetämänä käynnistymässä Innostuksen johtaminen -niminen hankekin. Totesimme, että innostamisen yhteisöllisiä prosesseja todella tarvittaisiin kaikenlaisissa työyhteisöissä.

Kumpikaan meistä ei muista, mikä oli se Tuijan huulilta kirvonnut lause, joka sai päässäni lampun syttymään, mutta sen me muistamme, että kovasti me molemmat innostuimme. Jotenkin vain saimme yhdessä kiinni siitä ideasta, mitä sosiokulttuurinen innostaminen työyhteisöissä voisi olla. Lupasin laittaa ajatukseni paperille ja toimittaa Tuijalle heti seuraavalla viikolla. Lähdin kotia kohti mielessäni huikea ilo, aavistus siitä, että tästä voisi seurata vielä jotakin mullistavaa.

Pari päivää pyörittelin mielessäni sanoja ja ajatuksia. Maanantaiaamuna soitin toiselle hyvälle ystävälleni, yhteistyökumppanilleni Johanna Vilénille ja aivan mahdottoman innostuneella puheenpulputuksella avasin hänelle koko jutun. Työyhteisöinnostaminen, sehän se on, kokonaisuus jota tajusin luoneeni vuosikausia. Hei, minähän olen ihan valmis työyhteisöinnostaja! Googletin työyhteisöinnostajaa ja työyhteisöinnostamista enkä löytänyt yhtään ainutta tulosta. ”Pitäisiköhän minun hakea tavaramerkkirekisteröintiä?” pohdin ääneen Johannalle, joka oli sitä mieltä, että todellakin pitäisi. Niinpä tuona päivänä, 2.3.2015 jätin tavaramerkin rekisteröintihakemuksen työyhteisöinnostaja-nimikkeelle.

Työyhteisöinnostamiselle tarvittiin enää vain tuotteistamista ja pilotointia. Kaikki välineet ja toimintamuodot olivat jo olemassa, kertyneet yli 15 vuoden työkokemukseni aikana. Tajusin kuitenkin, että minun oli tehtävä valinta: otanko riskin, hyppään tietämättä aukeaako laskuvarjo ja keskityn tähän täysillä vai tukeudunko varalaskuvarjoihin ja teen uutta vain puolella teholla. Päätin taas kerran hypätä.

Kirjoitin yrityksen kahden vuoden takaisen liiketoimintasuunnitelman kokonaan uudestaan ja tein kannattavuuslaskelmat. Hain ja sain Finnveralta pienen lainan, jotta saatoin keskittyä täysillä työyhteisöinnostamisen pilotointiin. Poistin yrityksen nettisivuilta kaiken ylimääräisen sälän. Keräsin lisää tietoa ja vahvistusta ajatuksilleni, muun muassa kävin Tuijan kanssa Innostuksen johtaminen –seminaarissa, josta seuralaiseni ansiokkaasti bloggasi.

Nyt, kesäkuun lopulla, takana on innostuksen ja epäuskon vaihtelua, liekin roihuamista ja sen hetkittäistä sammumistakin. Olen viettänyt monta huonostinukuttua yötä ja pääkipuista päivää, kun olen miettinyt mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tänään tiedän, että kyllä tästä tulee, ihan vaikka mitä. Työyhteisöinnostamisen valmennusohjelman pilottiryhmiä on varmuudella toteutumassa kaksi ja lisää on tulossa. Ensi vuodelle ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa työyhteisöinnostajan koulutusta. Se helmikuun viimeisen lauantain automatkan iloinen aavistus on muuttunut todeksi: kyllä, tästä tulee oikeasti jotakin isoa ja mullistavaa!

Niin, sitä jalkalamppuahan lähdin silloin talvella Tuijan luota Lahdesta noutamaan. Sepä ei matkaani sillä reissulla lähtenytkään, kun kahvipöytäkeskustelussa päähäni syttynyt lamppu sai tuon toisen aivan kokonaan unohtumaan. Kovin kiitollinen olen kuitenkin tuolle tiensä meille myöhemmin lopulta löytäneelle jalkalampullekin, ilman sitä tämä kaikki olisi kenties jäänyt toteutumatta. Suuremmat kiitokset kuitenkin kaikille niille ihmisille, joiden kanssa olen saanut ajatuksia ja toimintatapoja tänä vuonna ja vuosien varrella työstää. Innostus on todellakin yhteisöllinen voima ja sillä on tapana tarttua!

Innostusta – vieläkin!

Kun viime vuosituhannen lopulla innostuin innostamisesta, en olisi voinut kuvitella että noin 15 vuotta myöhemmin innostus on hittisana, joka yritysmaailmassa kimpoaa vähintään joka toisen huulilta ja näppäimistöiltä vähän väliä puheissa ja somessa esiin. Tosin tuolloin ei ollut somesta tietoakaan, joten paljon on maailma on muuttunut muutenkin.

Viime aikoina, kun innostusta on tosiaan hehkutettu siellä sun täällä, olen huomannut, että se innostus ja ennen kaikkea innostaminen, joista itse olen kaikki nämä vuodet intoillut ja puhunut, onkin vähän eri juttu kuin tämän päivän puheiden vastaavat termit. Hieman on avattava historiaa taustaksi tämän oivalluksen jakamiselle.

Vuosituhannen vaihteessa innostamisesta innostui lähinnä osa nuorisotyö- ja järjestöväestä, johon itsekin kuuluin vastavalmistuneena kulttuuriohjaajana ja nuorisoalan projektityöntekijänä. Dosentti Leena Kurki toi Suomeen sosiokulttuurisen innostamisen sosiaalipedagogiikan sovellusalueena, julkaisi ensin yhdessä professori Juha Hämäläisen kanssa Sosiaalipedagogiikka-kirjan 1997 ja sitten oman Sosiokulttuurinen innostaminen –teoksen 2000. ”Sosiaalipedagogiikka on sosiaalisten ongelmien ehkäisemistä ja lieventämistä pedagogisin keinoin”, Juha Hämäläinen avasi. Sosiokulttuurinen innostamisen puolestaan Leena Kurki määritteli sosiaalipedagogisen toiminnan välineeksi, jonka avulla herkistetään ja motivoidaan ihmisiä osallistumaan sekä kasvamaan aktiivisiksi toimijoiksi yhteisöissään. Innostamisen termin taustalla on sana animation, johon sisältyy elämän antaminen, liikkeelle laittaminen sekä suhteeseen asettuminen ja toimintaan motivoituminen.

Nämä jutut kolahtivat nuoreen toiminnan naiseen ja maailmanparantajaan ensi kuulemalta! Syöksyin innoissani hankkimaan lisää tietoa, tein työn ohessa Jyväskylän kesäyliopistossa sosiaalipedagogiikan perusopintoja Kuopion yliopistoon sekä opiskelin nuorisotyön ja kansalaistoiminnan ammattikorkeakoulututkintoa Mikkelin ammattikorkeakoulussa, suuntautumisena nuoriso- ja sosiaalipedagogiikka.

Sosiokulttuurisesta innostamisesta ja sosiaalipedagogiikasta tuli minulle työni perustat ja päädyin niitä opettamaankin Lahden ammattikorkeakoulun tuntiopettajaksi pariksi lukuvuodeksi syksystä 2004 alkaen. Ammatillisen opettajan koulutuskin tuli sitten hankittua Haaga-Helian ammatillisesta opettajakorkeakoulusta. Projektitöiden kautta päädyin myös muun muassa Kansalaisfoorumin ohjaajakoulutuksiin sosiokulttuurisen innostamisen kouluttajaksi. Pikkuhiljaa viime vuosikymmenellä huomasin, että innostamisesta ja sen opettamisesta oli tullut se minun oma juttuni, punainen lanka kutakuinkin kaikkeen mitä tein.

Vuoden 2008 alussa kun toiminimelleni Anitan Onnistukselle tehtiin ensimmäisiä nettisivuja, niille lätkäistiin sloganiksi Innostusta ja onnistusta. Siellä se seisoo vieläkin, nettisivuillani ensimmäisenä, vaikka välissä ovat vaihtuneet kaupungit, maat ja maanosatkin, ja vaikka välillä yritys on lopetettu ja aloitettu uudestaan, sekä poikkesin myös palkkatyöntekijänä Suomen Nuorisosirkusliittoa luotsaamassa.

Tänään valmistelen taas kerran sosiokulttuurisen innostamisen osiota sirkusohjaajien pedagogiseen koulutukseen, eli teen tavallaan aikalailla samaa hommaa mitä jo noin 10 vuotta sittenkin. Silti tieni innostamisen parissa on vienyt näiden vuosien aikana myös aivan uuteen suuntaan. Oleellinen oivallus oli, että innostaminen siten kuin omalta koulutus- ja kokemustaustaltani sen ymmärrän, yhteisöllisinä tavoitteellisina oppimisprosesseina, on mahdollista viedä myös isojen yritysten ja muiden organisaatioiden maailmaan. Tajusin luoneeni yhdistelemällä kaikkea kokemaani ja oppimaani uuden toimintatavan, työyhteisöinnostamisen.

Joka päivä oivallan lisää jotakin siitä, miten arki-innostus eroaa pitkäjänteisistä innostamisen prosesseista, ja millainen mahdollisuus innostamisen pedagogisen otteen hyödyntämisessä innostuksen ylläpitäjänä on paitsi työhyvinvoinnin edistämisessä, sitä kautta myös isojen organisaatioiden toimivuuden ja tuottavuuden lisäämisessä.

On mahtavaa löytää se oma juttu, joka innostaa itseäni joka päivä, mutta vielä upeampaa on, että tuolla omalla jutullani voin auttaa niin monia muitakin innostumaan – ei vain hetkellisesti vaan pitkäkestoisesti, kun innostus voi kantaa jopa vuosikymmenien yli.

Ajatteles, jos se puu ei kaadu

Oletko sinä innostuja ja innostaja vai mielensäpahoittaja ja ankeuttaja? Näitä kysymyksiä olen kysynyt monta kertaa erilaisilta ryhmiltä viime aikoina levittäessäni työyhteisöinnostamisen ilosanomaa. Vaikka itse tiedän olevani vahvasti ensiksi mainittuja, välillä sisäinen keppihyypiöni (Esa Saarisen lanseerama termi) pääsee valloilleen ihan omalla kohdallani ja yritän märällä sienellä huitoa omaa innostumisen liekkiäni sammuksiin. Entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun, entä jos kaikki hajoaa? Entä jos en jaksa?

Innostajan matkani varrella olen siteerannut paljon Tove Janssonin Muumi-tekstejä, mutta viime aikoina mielessä on pyörinyt aivan eniten Nalle Puh –lainaus A. Milneltä:

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.
”Ajatteles, jos puu kaatuisi kun me olemme sen alla!” Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi:
”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Pyrin ajattelemaan Nalle Puhin tavoin, mutta joskus tuo nasumainen huoli pukkaa pintaan ja ajatukset kiertävät pahimpien mahdollisten vaihtoehtojen kautta. Olenhan monta kertaa tallannut omaa polkuani umpihankeen ja joskus voimat ovat loppuneet kesken kahlauksen. Sydämen ääni on kuitenkin niin vahva, että se jyskyttää aina lopulta yli kaiken ja innostuksen liekki roihahtelee yhä uudestaan.

Tämä alkuvuosi on ollut minulla taas kerran uuden aloittamista ja siten myös riskinottoa sekä epävarmuutta toimeentulosta. Kärsivällinen odottaminen ei kuulu impulsiivisen innostujan ykköshyveisiin ja siksipä sitä on täytynyt taas kerran opetella. Olen kuitenkin nyt tekemässä asioita, jotka parhaiten osaan ja luottamus tähän omaan osaamiseen on rakentunut viime vuosituhannelta alkaen, joten eipä minulla ole oikeasti syytä pelätä. Hyvä tästä tulee, kun vaan vähän vielä malttaa. Ajattelen, että ei se puu kaadu, ja jos kaatuukin, se on sen hetken murhe.  ”Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta huomisen voi sössiä murehtimalla”, toteavat myös Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjassaan Innostus.

Myös toiminnassa, jota työlläni edistän, on kyse pitkäjänteisyydestä ja kärsivällisestä prosessiin sitoutumisesta. Ammatillinen innostaminen ja työyhteisöinnostaminen ovat tosiaan paljon enemmän kuin hetkellinen innostus ja tohkeisuus. Sosiokulttuurisen innostamisen käsitteen Suomeen aikanaan tuonut dosentti Leena Kurki muistuttikin aivan aiheellisesti tohkeisuuden vaaroista, kun intoilin siitä Facebookissani. Tohkeisuudesta saa virtaa eteenpäin, mutta sinne tänne puuhasteluksi ei saa ns. vakava innostaminen mennä. Yhteisöllisissä oppimisprosesseissa tulee muistaa ja nähdä selkeänä toiminnan tarkoitus ja tavoitteet, eikä voi kesken kaiken tohkeissaan alkaa töhöttää johonkin toiseen suuntaan.

Tässäpä sitten yritän kultaista keskitietä kulkea eli edelleen saada virtaa innostumisesta ja tohkeisuudestakin sekä välittää sitä energiaa muille, mutta silti kärsivällisesti sitoutua pitkäkestoisiin innostamisen prosesseihin. On muistettava myös levätä, antaa asioille tilaa kypsyä, rakkaudella.

On elämä lyhyt, se pian tulee taakse jäämään, vain se mitä rakkaudesta teet, jää elämään.
(Tuntematon ajattelija, Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä)

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kurkistamaan innostumiseen, innostamiseen ja ennen kaikkea työyhteisöinnostamiseen Helsingissä 10.6. tai Kellokoskella 11.6.