Siitä jalkalampusta oli ollut puhetta jo jonkin aikaa ystäväni Tuija Koukkulan kanssa. Tuijalla oli joutilaana hieno Pentikin lamppu, jonka minä halusin. Helmikuun viimeisenä lauantaina koitti vihdoin päivä, jona suuntasin auton nokan kotoani Kellokoskelta Lahtea kohti ja lähdin noutamaan tuota lamppua.
Olemme tunteneet Tuijan kanssa toisemme yli parikymmentä vuotta. Ystävyys alkoi kirjekaveruudesta ja on pysynyt yllä kirjeiden jälkeen sosiaalisessa mediassa ja satunnaisilla tapaamisilla. Tuijalla on kaupallisen alan tausta ja minun ammatilliset juureni ovat nuoriso-, kulttuuri- ja järjestötyössä. Erilaisista taustoistamme huolimatta olemme vuosien varrella keskustelleet myös ammatillisista asioista. Itse jäin koukkuun sosiokulttuuriseen innostamiseen jo viime vuosituhannella, mutta myös Tuijaa on kiinnostanut jo pitkään tuo aihe ja lähestymistapa.
Tuona talvisena lauantaina, lampunnoutopäivänä, istuimme jälleen Tuijan keittiön pöydän ääressä ja sivusimme molempien senhetkistä työelämää. Minulla oli jossakin mielen pohjalla ajatuksenpoikanen siitä, että voisin hyödyntää jotenkin myös yrityksissä pitkää innostamisen kokemustani, joka on kertynyt oppilaitoksissa, järjestöissä ja kunnissa. Halusin enemmän kuin satunnaisia työhyvinvointiluentoja ja yksittäisiä workshopeja. Puhuimme siitä, miten Tuijalle tutussa yritysmaailmassa innostus oli alkanut nousta yhä enemmän esiin puheissa, ja ilmassa oli oivallusta siitä, millainen voima innostuksen liekin ylläpitämisessä onkaan paitsi työhyvinvoinnnin, myös yritysten tuottavuuden ja kilpailukyvyn kannalta. Olipa Haaga-Helian vetämänä käynnistymässä Innostuksen johtaminen -niminen hankekin. Totesimme, että innostamisen yhteisöllisiä prosesseja todella tarvittaisiin kaikenlaisissa työyhteisöissä.
Kumpikaan meistä ei muista, mikä oli se Tuijan huulilta kirvonnut lause, joka sai päässäni lampun syttymään, mutta sen me muistamme, että kovasti me molemmat innostuimme. Jotenkin vain saimme yhdessä kiinni siitä ideasta, mitä sosiokulttuurinen innostaminen työyhteisöissä voisi olla. Lupasin laittaa ajatukseni paperille ja toimittaa Tuijalle heti seuraavalla viikolla. Lähdin kotia kohti mielessäni huikea ilo, aavistus siitä, että tästä voisi seurata vielä jotakin mullistavaa.
Pari päivää pyörittelin mielessäni sanoja ja ajatuksia. Maanantaiaamuna soitin toiselle hyvälle ystävälleni, yhteistyökumppanilleni Johanna Vilénille ja aivan mahdottoman innostuneella puheenpulputuksella avasin hänelle koko jutun. Työyhteisöinnostaminen, sehän se on, kokonaisuus jota tajusin luoneeni vuosikausia. Hei, minähän olen ihan valmis työyhteisöinnostaja! Googletin työyhteisöinnostajaa ja työyhteisöinnostamista enkä löytänyt yhtään ainutta tulosta. ”Pitäisiköhän minun hakea tavaramerkkirekisteröintiä?” pohdin ääneen Johannalle, joka oli sitä mieltä, että todellakin pitäisi. Niinpä tuona päivänä, 2.3.2015 jätin tavaramerkin rekisteröintihakemuksen työyhteisöinnostaja-nimikkeelle.
Työyhteisöinnostamiselle tarvittiin enää vain tuotteistamista ja pilotointia. Kaikki välineet ja toimintamuodot olivat jo olemassa, kertyneet yli 15 vuoden työkokemukseni aikana. Tajusin kuitenkin, että minun oli tehtävä valinta: otanko riskin, hyppään tietämättä aukeaako laskuvarjo ja keskityn tähän täysillä vai tukeudunko varalaskuvarjoihin ja teen uutta vain puolella teholla. Päätin taas kerran hypätä.
Kirjoitin yrityksen kahden vuoden takaisen liiketoimintasuunnitelman kokonaan uudestaan ja tein kannattavuuslaskelmat. Hain ja sain Finnveralta pienen lainan, jotta saatoin keskittyä täysillä työyhteisöinnostamisen pilotointiin. Poistin yrityksen nettisivuilta kaiken ylimääräisen sälän. Keräsin lisää tietoa ja vahvistusta ajatuksilleni, muun muassa kävin Tuijan kanssa Innostuksen johtaminen –seminaarissa, josta seuralaiseni ansiokkaasti bloggasi.
Nyt, kesäkuun lopulla, takana on innostuksen ja epäuskon vaihtelua, liekin roihuamista ja sen hetkittäistä sammumistakin. Olen viettänyt monta huonostinukuttua yötä ja pääkipuista päivää, kun olen miettinyt mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tänään tiedän, että kyllä tästä tulee, ihan vaikka mitä. Työyhteisöinnostamisen valmennusohjelman pilottiryhmiä on varmuudella toteutumassa kaksi ja lisää on tulossa. Ensi vuodelle ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa työyhteisöinnostajan koulutusta. Se helmikuun viimeisen lauantain automatkan iloinen aavistus on muuttunut todeksi: kyllä, tästä tulee oikeasti jotakin isoa ja mullistavaa!
Niin, sitä jalkalamppuahan lähdin silloin talvella Tuijan luota Lahdesta noutamaan. Sepä ei matkaani sillä reissulla lähtenytkään, kun kahvipöytäkeskustelussa päähäni syttynyt lamppu sai tuon toisen aivan kokonaan unohtumaan. Kovin kiitollinen olen kuitenkin tuolle tiensä meille myöhemmin lopulta löytäneelle jalkalampullekin, ilman sitä tämä kaikki olisi kenties jäänyt toteutumatta. Suuremmat kiitokset kuitenkin kaikille niille ihmisille, joiden kanssa olen saanut ajatuksia ja toimintatapoja tänä vuonna ja vuosien varrella työstää. Innostus on todellakin yhteisöllinen voima ja sillä on tapana tarttua!
2 thoughts on “Lamppu, josta kaikki alkoi”
Kommentointi on suljettu.