”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.” Tämä Raamatun jae Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille on tullut mieleeni viime päivinä taas usein, kun olen miettinyt hyvän elämän ja hyväntekemisen sisältöä ja merkitystä niin töideni kuin vapaa-ajan järjestötoiminnankin eli kaikenlaisen maailmanparantamisen kautta. Usko, toivo, rakkaus. Ne ovat elämän tärkeät rakennusaineet, mutta myös sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen perusta.
Aivan ensiksi jaan kuitenkin hieman kuulumisiani. Elämäni on jatkanut edellisen yli puolen vuoden takaisen blogikirjoituksen jälkeen muutospyörrettään erityisesti työn suhteen. Siirryin siis keväällä päätoimisesta yrittäjyydestä palkkatyöhön, Onnistuksen jäädessä sivutoimiseksi. Neljä kuukautta ehdin työskennellä pitkäaikaistyöttömien uravalmentajana pääkaupunkiseudulla, kun eteen tuli tilaisuus, jota en voinut ohittaa. Syyskuusta lähtien olen ollut projektikoordinaattori-työhönvalmentajana nuorten parissa täällä nykyisellä kotiseudullani eli Keski-Uudenmaan alueella. Työssäni sekä valmennan että kehitän toimintamalleja parin seuraavan vuoden ajan. Syksyn aikana olen Onnistuksen nimissä poikennut muun muassa Joensuussa ja Nurmeksessa innostamassa myös lähinnä nuorten parissa toimivia. Nuorisotyö onkin palannut elämääni hyvin vahvasti eli olen taas juurillani, joilta urani alkoi viime vuosituhannella.
Usko
”Innostuksen tappaa parhaiten epäusko. Jos uskot, niin mahdotonkin muuttuu vain vaikeaksi.”
(Arman Alizad, lainattu Maarit Tiililän kirjasta Innosta onnistumaan – yhdessä)
Olen pitkään julistanut uskovani unelmiin ja niiden voimaan. Olen tehnyt lujasti töitä omien ja perheeni unelmien täyttymiseksi. Aina ei kuitenkaan kova työkään auta, kun maailma heittää eteen esteitä, joista ei pääse yli eikä läpi. Kiertotiet voivat olla joskus hyvinkin pitkiä. Usko on koetuksella.
Yksi omista unelmistani, työyhteisöinnostamista käsittelevä kirja on ollut työn alla jo yli vuoden ja aikaa sen tekemiselle tuntuu olevan ajoittain lähes mahdotonta löytää. Olen kuitenkin päättänyt uskoa, että se ei ole lopulta mahdotonta, vain vaikeaa. Miten voin innostaa muita, jos annan epäuskon tappaa oman innostukseni itselleni hyvin tärkeän asian suhteen? En siis salli sen tapahtuvan, vaan innostuksen voimalla usko aina lopulta säilyy tai ainakin palautuu hetkeksi kadottuaan.
Omia asioita isompien maailmantapahtumien suhteen uskon säilyminen häilyy usein vielä kovemmin. Kuinka voisi säilyttää uskonsa ihmiseen ja parempaan maailmaan, kun niin paljon pahaa tapahtuu koko ajan? Pyrin kuitenkin aina ajattelemaan, että kun jokainen omalta kohdaltaan tarpeeksi lujasti tahtoo tehdä maailmasta edes vähän paremman paikan ja tuoda iloa muiden elämään, suunta on parempaan, vaikka vain pienenpienin askelin.
Toivo
”Mutta ihminen tarvitsee jonkun, joka uskoo häneen ja kannustaa. Jonkun joka luo turvallisen tilan, jossa on sallittua unelmoida. Toivottomuuden loukosta on vaikea nousta, jos kukaan ei valaise suuntaa. Siksi toivomisen taito on yksi tärkeimmistä lahjoista, mitä voimme toiselle antaa.” (Frank Martela)
Palkkatyössäni suunnittelimme pienellä tiimillä valmennuspakettia pari päivää sitten ja keskustelimme jälleen hyvän elämän käsitteestä. Luin tuossa tapaamisessa pätkiä Martelan Toivo on taito joka periytyy -kirjoituksesta, josta yllä oleva lainauskin on. Valmentajan ja innostajan ehkä tärkein tehtävä on juuri tuo turvallisen tilan luominen. Innostaja uskoo ihmiseen silloinkin, kun ihminen itse ei jaksa uskoa, itseensä tai mihinkään. Innostaja ei voi antaa sen enempää unelmia kuin toivoakaan valmiina pakettina, mutta voi varmasti antaa eväitä toivomisen ja unelmoinnin taidon oppimiseen.
Rakkaus (”Mutta suurin niistä on rakkaus.”)
”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.”
(Raamattu, Ensimmäinen kirje korinttilaisille)
Innostajan rakkaus on paitsi rakkautta elämää kohtaan, myös pedagogista rakkautta, joka johtaa voimakkaaseen haluun auttaa ihmisiä kasvamaan yhä syvempään ihmisyyteen. Se on rakkautta, suurta paloa, jonka kautta syntyy juuri tuo halu ja tahto yrittää tehdä maailmasta hieman parempi paikka. Vasta rakkaus antaa elämälle ja hyväntekemiselle todellisen arvon, tekee elämästä täyden.
On elämä lyhyt,
se pian tulee taakse jäämään,
vain se mitä rakkaudesta teet,
jää elämään.
Tuo Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä lainattu tuntemattoman ajattelijan lausahdus tiivistää sen, miten näen innostuksen, hyvän elämän, onnellisuuden, hyvän tekemisen ja rakkauden yhteyden. ”Se mitä rakkaudesta teet, jää elämään”, ja se että teet asioita syvästä innostuksesta ja rakkaudesta, tekee ihmisestä onnellisemman, elämästä paremman.