Kaikki kirjoittajan Anita Mäntynen-Hakem artikkelit

innostuksen ja levon tasapainoa löytämässä

Oletko loman tarpeessa tai kenties talvilomalla juuri nyt? Itse raivasin kalenteriin viiden päivän lomasen, joka tulikin todella tarpeeseen. Normaalisti vietän jokaisesta talvesta osan perheemme toisessa kodissa Egyptin Sharm el Sheikhissä, niin arkea elellen kuin lomaillenkin, ja siellä arkikin on hieman toisenmoista. Nyt on kuitenkin valoisa ja lomaisa tunnelma täytynyt löytää lähempää.

Mikä sinua kuormittaa, mikä lisää loman kaipuuta? Moni yrittäjä sanoo, että työ on elämäntapa eikä lomalle ole tarvetta. Vaikka itsekin rakastan suuresti kaikkea työtäni, en silti voisi kuvitella eläväni lomatta. Toisaalta tässä ajassa kuormitusta monilla lisää myös se, että työtä ei ole tai epävarmuus sen jatkumisesta ja taloudelliset huolet painavat mieltä. Olen itse toki erittäin kiitollinen siitä, että saan tehdä edelleen tätä rakastamaani työtä innostajana, kouluttajana ja työelämävalmentajana. Teamsissa, Zoomissa, verkossa.

Olen opetellut pitämään täysin vapaita viikonloppuja ja mahdollisimman paljon keskittämään työt päiviin pitkien iltojen sijasta. Joskus kuitenkin innostus ja työn määrä vievät voiton. Tauotus unohtuu työpäivistä, päivät venyvät iltaan ja töiden jälkeen väsymys on niin syvää, ettei aina jaksa edes kävelylle. Tällaiset vaiheet kostautuvat omassa olotilassa hyvin pian. Elimistö on usein mieltä viisaampi. Minulla krooninen iriitti ja migreeni ovat niitä muistuttajia, jotka iskevät päälle, kun itse kuormitan itseäni liikaa.

Tasapaino innostuksen ja draivin sekä pysähtymisen ja levon välille ei ole aina ihan helppoa löytää. Toisille kultaisen keskitien kulkeminen on helpompaa kuin toisille, mutta innostujankin on mahdollista viimeistään kantapään kautta opetella tätä balanssia. Tunnistatko itselläsi tämän haasteen?

Innostuakin voi siis liikaa. Silti innostus on se elämän kantava voima, jonka avulla jaksan päivästä toiseen. Viime aikoina olen innostunut ihan eniten verkkokursseista, joita rakennan tälle ja ensi vuodelle. Niistä ensimmäisenä käynnistyy täysin uudistunut Innostusta arkeen -kurssi 8.3.2021.

Enpä tiennyt aloituspäivää päättäessäni, että tuona samana päivänä alkaa ainakin täällä Uudellamaalla taas tiukempi koronasulku. Innostusta arkeen todellakin kaivataan tässä ajassa! Kurssilla ei kuitenkaan unohdeta myöskään tuota innostuksen ja levon välistä tasapainoa.

Kaipaatko sinäkin lisää innostusta (tai sen tasapainoa) arkeen?

LUE LISÄÄ JA ILMOITTAUDU MUKAAN!

Oman innostuksen ja voiman lähteillä

Mikä on se voima, joka sinua ajaa eteenpäin arjessasi ja työssäsi? Minulla se on suuri innostus sisäisten valojen sytyttelyyn ja kutsumus tehdä maailmasta hitusen parempi paikka, hetki ja kohtaaminen kerrallaan. Uskon yhteisön voimaan ja jokaisen ihmisen valmiuksiin olla oman hyvän elämänsä asiantuntija. Haluan luoda toivoa sekä edistää jatkuvaa oppimista ja sivistystä.

Haluatko kuulla, mistä minun innostukseni on syntynyt ja kasvanut? Sehän on totta, että ”innostaa ei voi, jos ei ole itse innostunut.” Tämä lause on jäänyt mieleeni vuosituhannen vaihteesta todennäköisesti Leena Kurjen kirjasta Sosiokulttuurinen innostaminen. Oman syvimmän innostukseni ja samalla elämäntehtäväni löysin samoihin aikoihin kuin tuo kirja ilmestyi.

Olin vastavalmistuneena kulttuuriohjaajana Jyväskylässä lähtenyt hakemaan oppisopimuslisäkoulutuksen kautta nuorisotyön parista lisää ammatillista pohjaa työlleni vuoden 1999 alussa. Ohjaajani ja mentorini, pitkän linjan nuorisotyöntekijän Marja-Leena Tiihosen kanssa kävimme paljon keskusteluja yhteisöllisyydestä, toimijuudesta, osallisuudesta, luottamuksesta — ja innostamisesta, jolla näitä asioita edistetään.

Seuraavien muutaman vuoden aikana eri yhteisöjen kanssa toteuttamieni projektien, nuorten osallisuustoiminnan, kulttuurisen nuorisotyön, asukas- ja kansalaistoiminnan, järjestötoiminnan ja yrittäjyyskasvatuksen parissa rakentui pohja sille ammatillisuudelle, joka edelleen on työni perusta. Samalla täydensin koulutukseni työn ohessa yhteisöpedagogiksi ja myöhemmin myös ammatilliseksi opettajaksi.

Vaikka edelleen ison osan kaikesta työstäni olen tehnyt nuorten ja nuorten aikuisten sekä järjestöjen parissa, vuosien varrella on kasvanut palo jalkauttaa jo työurani alussa löytämiäni aidon osallisuuden ja yhteisöllisyyden oppeja laajemmin myös muualle kuin nuoriso- ja kansalaistoiminnan kentälle. Tästä palosta syntyivät työyhteisöinnostamisen ensimmäiset pilottivalmennukset 2015-2016 sekä yhteisöpedagogin ylemmän korkeakoulututkinnon opinnäytetyöni, jonka tein vuosina 2017-2019 Humanistisen ammattikorkeakoulun työyhteisön kehittäjäkoulutuksesta.

Tästä palosta valmistuu tämän vuoden aikana myös vihdoin ikuisuusprojektiksi muodostunut työyhteisöinnostamisen kirjani sekä verkkokurssien sarja.

Haluaisitko sinä saada vinkkejä oman innostuksen löytämiseen ja sen ylläpitämiseen? Tahtoisitko oppia jakamaan positiivista asennetta ja innostuksen energiaa yhä enemmän ympärillesi? Oletko kiinnostunut innostamisesta ammatillisena toimintana? Jos tälläiset asiat kiinnostavat sinua, tervetuloa Onnistuksen postituslistalle tästä.

Yhteisöpedagogi taipuu mihin vain

(Kirjoitus on julkaistu alunperin LinkedInissä, jossa sille on tulossa pian jatkoa.)

Olen yhteisöpedagogi (ylempi amk). Olen lukemattomia kertoja vuosien varrella päässyt selittämään, mitä ammatillisuuteni yhteisöpedagogina on. Päädyin lopulta tekemään yhteisöpedagogin ydinosaamisesta kokonaisen opinnäytetyön, joka valmistui keväällä 2019. Tapauksena tässä kehittämishankkeessa oli Humanistisessa ammattikorkeakoulussa syksyllä 2017 käynnistynyt uusi yhteisöpedagogikoulutus eli työyhteisön kehittäjäkoulutus (TYKE) ja sen ensimmäisen vuosikurssin moninaiset kokemukset työelämästä. TYKE-koulutuksessa pyritään yhdistämään HR-osaaminen, virallisten työelämän prosessien hallinta, yhteisöpedagogin ydinosaaminen ja kehittäjäosaaminen.

Opinnäytetyöni tavoitteena oli selvittää, mitä on sellainen yhteisöpedagogin ydinosaaminen, joka on hyödyksi perinteisten toimintakenttien eli nuoriso- ja järjestötyön ulkopuolella, sekä millaisiin nykypäivän ja tulevaisuuden työelämän haasteisiin voidaan löytää ratkaisuja yhteisöpedagogin osaamisen avulla. Tarkoituksena oli avata erityisesti työyhteisön kehittäjänä toimivan yhteisöpedagogin ydinosaamisen käsitteellistä sisältöä.

Jo opinnäytetyön loppumetreillä pyörittelin mielessäni blogia tai vastaavaa opinnäytetyön sisällöistä, ja olkoon tämä kirjoitus startti LinkedIn-artikkelisarjalle aiheeseen liittyen. Tervetuloa mukaan yhteisöpedagogin osaamisen moninaiseen maailmaan! Hyödynnän opinnäytetyöni antia osittain myös Työyhteisöinnostaminen-kirjassani, joka on ollut jo vuosia tekeillä ja ilmestyy vihdoin vuoden 2020 aikana.

Kysyin opinnäytetyöprosessini aikana yhteisöpedagogin nimikkeeseen ja osaamiseen liittyviä mielikuvia ja käsityksiä julkisella Twitter-tililläni ja Facebookissa sekä omassa profiilissani että yhdessä suljetussa ryhmässä, johon kuulun. Pyysin vastauksia erityisesti sellaisilta, joilla ei olisi varsinaista tietoa yhteisöpedagogin osaamisesta. Suurin osa vastauksista asetti yhteisöpedagogin nuorisotyöhön ja monilla oli muistikuvia sosionomin ja yhteisöpedagogin keskinäisen osaamisen vertailusta. Mielikuviin sisältyi usein jonkinlainen epämääräisyys osaamiseen liittyen, eli ei osattu tarkemmin kertoa osaamisesta eikä siitä, mihin yhteisöpedagogi voi työllistyä.

Joillakin vastaajilla mielikuvat veivät kaikenlaisten yhteisöjen kehittämiseen, mutta monet näistä vastauksista olivat sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa olin opinnäytetyöstäni tai omasta työstäni keskustellut aiemmin tai jotka myönsivät jo vastauksessaan, että heidän käsityksensä yhteisöpedagogin osaamisesta on muuttunut päivityksiäni seuratessaan. Laajempaa käsitystä yhteisöpedagogin moninaisesta osaamisesta oli tietenkin myös sellaisilla, jotka olivat tekemisissä työnsä, tutkimuksensa tai koulutuksensa puitteissa yhteisöpedagogien kanssa.

Yhteisöpedagogin vahvuuksina on siis perinteisesti nähty nuoruuden ymmärtäminen ja järjestötoiminnan organisointi. Aineistoni perusteella näissä ei kuitenkaan ole läheskään koko totuus yhteisöpedagogien osaamisesta, vaan nuoruuden asiantuntijuus laajenee ihmisen sekä ihmisyyden ymmärtämiseksi ja järjestöosaamisen rinnalle tulee laajempi osallisuutta, vuorovaikutusta sekä luottamusta vahvistava yhteisöllinen kehittäjäosaaminen. Osallisuuden, vuorovaikutuksen ja luottamuksen lisäksi keskeisiksi käsitteiksi nousivat dialogi, hiljainen tieto ja älykäs intuitio, empatia, myötätunto ja myötäinto, innostuksen ja sisäisen motivaation edistäminen ja johtaminen sekä elinikäinen oppiminen.

Yhteisöpedagogin osaamisessa työyhteisöjen kehittäjänä korostuu sosiaalipedagoginen valmentava ja innostava työote sekä pyrkimys toimintakulttuurin muutokseen. Vaikka yhteisöpedagogilla on välineitä ratkoa ratkaisukeskeisesti myös esimerkiksi työyhteisöjen vuorovaikutuksen ongelmia, on painotus kuitenkin ennaltaehkäisevässä ja toisaalta vahvasti kohti parempaa tulevaisuutta suuntaavassa lähestymisessä. Osaamisen ytimessä on elinikäisen oppimisen edistäminen sekä toiminta yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasolla.

Yrittääkö vaiko eikö yrittää, siinäpä vasta kysymys!

Eilen oli yrittäjän päivä. Tänä vuonna tuo päivä herätti minussa tavallista enemmän ajatuksia ja sai pohtimaan omaa yrittäjyyttäni sekä koko työuraani. Tänä aamuna Facebookin avatessani löysin vielä Naisyrittäjät-ryhmästä Mielimyllyn Niina Palmusen kommentin itsestäni, siitä miten 10 vuotta sitten olin toiminut hänelle esikuvana – jos Anita uskaltaa hypätä yrittäjäksi, miksen minäkin! Perustin tosiaan ensimmäisen toiminimeni, Anitan Onnistuksen vuoden 2008 alussa, mutta sen jälkeen olen kaksikin kertaa palannut päätoimiseen palkkatyöhön. Tällä hetkellä menossa on tuumailuvaihe ylemmän ammattikorkeakoulun opintojen puitteissa.

Ammatillinen identiteettini on kummallinen juttu. Toisaalta näen itseni hyvin vahvasti omalla paikallani innostajana, työyhteisöinnostajana, yhteisöpedagogina ja pedagogina muutenkin. Ansioluetteloni sillisalaatti kuitenkin antaa mahdollisuuksia muodostaa kuvaa vieläkin sekalaisemmasta ja laajemmasta osaamisesta. Menneen vuosikymmenen palkkatyöni ovat olleet sekä järjestön johtamista että työllistämiseen liittyvää uravalmennusta ja sen kehittämistä. Yhdistävänä tekijänä kaikessa on ollut maailman katseleminen sosiaalipedagogisten silmälasien läpi, sosiokulttuurisen innostamisen ideaalia tavoitellen.

Viimeisimmästä vuodesta olen ollut isomman osan työkyvytön tai vähintään puolikuntoinen kuin täydessä terässä. Yhteisöpedagogi YAMK -opinnot edistyvät silti varsin mukavasti ja aina johonkin väliin olen ehtinyt työkeikkojakin heittää. Pitkin vuotta mieleen on pullahdellut, että mitäpä sitten, kun opinnot keväällä 2019 päättyvät. Ryhdynkö hakemaan jotakin työpaikkaa, jatkanko yrittäjänä, olenko asiantuntijana enemmän opettaja vai kehittäjä, vai mitä oikein tulen olemaan?

Yrittäjyydessä olen kokenut itselleni etäisemmäksi itseni myymisen ja markkinoinnin. Vaikka esimerkiksi sosiaalinen media ja viestintä ylipäänsä ovat minulle tuttua kenttää, bisnesmaailmaan en ole koskaan kokenut solahtavani luontevasti. Jokin yritystoiminnassani on saanut minut toistuvasti tuntemaan, että tungen käärmettä pulloon. Olen saanut hyviä neuvoja siitä, että kannattaa keskittyä mahdollisimman paljon yhteen asiaan ja luoda sen ympärille myyvät tuotteet. Osaamiseni ja intressieni laajuus on kuitenkin saanut minut lähes ahdistumaan tästä keskittymisen ja tuotteistamisen pyrkimyksestä.

Menneen kesän jouduin yllättäen lepäämään laakereillani, kun pitkittynyt raudanpuute vei loputkin voimat. Tuossa tyhjässä tilassa, syvässä väsymyksessä ja aivosumussa, kaikenlainen säätäminen ja vääntäminen nollaantui. Kun ei muuta voinut, lopultakin annoin asioiden muotoutua tälle syksylle kuin itsestään. Laitoin jäihin kaiken minkä voin, myös Innostusta arkeen -verkkokurssin tekemisen, vaikka olin aloittanut sen jo viime talvena Egyptissä. Katsoin mitä kalenteriin tulee, kun en itse tunge sinne mitään. Jäin ihmettelemään, mihin päädyn ilman sen suurempaa markkinointia, levätessäni ja olemalla jaksamisen mukaan somessa ja muualla läsnä rehellisesti omana itsenäni.

Olin ennen tätä kesää ajatellut, etten yrittäjänä voi jatkaa ammatillista sillisalaattielämää, mutta niinpä vain tämä syksyni on ihanasti sekalainen – ja innostava! Opintojeni, joiden puitteissa kehitän yhteisöpedagogin ammattikorkeakoulutusta, tiedossa on muutama yksittäinen keikka innostajana työelämässä (lähinnä järjestömaailmassa), minut löytäneiden yksilövalmennusasiakkaiden tapaamisia sekä pitempikestoinen juuri käynnistynyt yhteistyö Siviilipalvelukeskuksessa työnhaun asiantuntijana.

Edelleen tiedän, että jatkossa markkinointiinkin täytyy satsata, varsinkin jos yritystoimintaansa haluaa laajentaa. Nyt kuitenkin jo luotan siihen, että kaikki vuosikymmenten aikana tekemäni työ kantaa hedelmää myös ikään kuin itsestään. Ehkäpä uskallan olla yrittäjä myös opintojeni päätyttyä toukokuun 2019 jälkeen.

Maailma on kaunis – arkenakin

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille, ja sielun vapaus, ja sielun vapaus.” Jokaisena kesänä mökkirannassa tuo Vexi Salmen sanoittama laulu alkaa soida päässäni. Kukaan ei jaksa olla jatkuvasti energinen ja innostunut, vastapainoksi tarvitaan ”aikaa ja tilaa unelmille”, pysähtymistä ja lepoa. Minulle tämä mökki lapsuudenmaisemissani Pertunmaalla on yksi tärkeimmistä hiljentymisen sekä akkujen lataamisen paikoista. Sellainen on myös Egyptin Sharm el Sheikhissä, toisessa kodissamme.

Takana on täysin erilainen vuosi, kuin olisin viime kesäkuussa voinut kuvitella. Elämä on pakottanut laittamaan asiat taas kerran uuteen järjestykseen sairastumisen ja uupumisen myötä. Tällä hetkellä toipuminen on hyvässä vauhdissa. Olen myös löytänyt yhteisöpedagogi YAMK -opinnoista juuri nyt oikean paikkani yhteisöpedagogin osaamisen pohtimisen ja työyhteisönkehittäjäkoulutuksen kehittämisen ääreltä.

Olen opetellut kuuntelemaan itseäni, pitämään elämän palapelin jonkinmoisessa järjestyksessä, tekemään vain palan kerrallaan. Suunnittelin käynnistäväni uuden Innostusta arkeen -verkkokurssin jo keväällä ja kuvasin siihen videopätkiä Sharmissa tammi-helmikuussa. Lopulta olen palaamassa asian äärelle vasta nyt, kesäkuussa. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Kuvaan ja kirjoitan kurssille lisää materiaalia kesäisissä kotimaisemissa Kellokoskella sekä täällä mökillä.

Kun nyt jatkan verkkokurssin rakentamista, olen itse sukeltanut pohjia myöten innostuksen sudenkuoppiin ja käännellyt innostuksen kaikki puolet. Vaikka liikumme samoissa teemoissa kuin aiemminkin eli pohdimme esimerkiksi innostuksen liekin sytyttämistä ja sen ylläpitämistä, sisäistä motivaatiota, hyvää elämää ja muiden innostamista arjessa, uskaltanen luvata näkökulman laajentuneen ja syventyneen entisestään.

Intohimoni innostaminen, erityisesti sosiokulttuurinen innostaminen ja ylipäänsä sosiaalipedagoginen lähestyminen kaikkeen työhön ihmisten kanssa, on säilynyt ja vahvistanut paikkaansa elämässäni. Edelleen kun puhun innostuksesta, puhun suuremmasta ja vahvemmasta asiasta kuin arkikielen innostuksesta. Puhun hetkeä pitempään kestävästä liekin roihusta, sydämen palosta ja yhteisöllisestä voimasta.

Koska opettelen antamaan itselleni aikaa, en uskalla luvata verkkokurssin julkistamisen päivämäärää. Sen sijaan lupaan pyrkiä tekemään kurssista sellaisen, että sen tuomien oivallusten kautta on oikeasti mahdollista löytää voimaa arkeen, oli sitten meneillään parempi tai pahempi päivä. Lupaan myös kirjoitella kesän aikana muutaman blogitekstin verran ajatuksiani aihetta sivuten.

On vapautta kuunnella metsän huminoita, kun aamuinen aurinko kultaa kallioita, ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä. On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä, ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

Punaisen langan väriä kirkastamassa

Löysin lähes parikymmentä vuotta sitten punaisen langanpään elämäntehtävääni sosiaalipedagogiikasta ja sosiokulttuurisesta innostamisesta. Se lanka on kierrellyt ja kaarrellut, mennyt välillä solmuunkin, mutta edelleen siinä roikun kiinni. Muutamat viime vuodet ovat olleet sen langan värin kirkastamista aivan erityisesti, vaikka en ole sitä itse aina jokaisessa hetkessä ymmärtänytkään.

Tänään, lokakuun 2017 viimeisen päivän matalassa valossa punaisen lankani väri näyttää erityisen kirkkaalta. Noin viisi kuukautta sitten käynnistyi prosessi, jonka mieluusti olisin jättänyt väliin, jos olisin itse saanut valita. Elämä kuitenkin antaa sitä mitä tarvitsen, ei sitä mitä haluan.

Viisi kuukautta sitten olin juuri saanut tietää päässeeni opiskelemaan yhteisöpedagogin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa Humanistiseen ammattikorkeakouluun ja suunnittelin tekeväni opintojen opinnäytetyön eli kehittämishankkeen liittyen nuorten uravalmennukseen, jota palkkatyössäni tein. Projektia, jossa työskentelin, oli jäljellä vielä yli vuosi. Sain kohdata työssäni päivittäin upeita nuoria ja yhteistyökumppaneita, näin voimaantumisia ja onnistumisia, työni tuloksia. Elämässäni oli kokopäiväisen palkkatyön lisäksi aikamoinen määrä palapelin palasia järjestyksessä pidettäväksi, mutta kuvittelin siihen hötäkkään vielä opintojenkin johonkin koloon mahtuvan. Ajattelin, että näin on hyvä.

Taas kerran ruumis oli viisaampi kuin mieli. Vuosia remissiossa selän osalta ollut selkärankareumani aktivoitui. Ymmärsin elimistöni viestin: on pakko hiljentää tahtia. Päätin jättää mielekkään, mutta kiivastahtisen työni ja etsiä osa-aikaista työtä. Kesälomalla tilanne vain paheni. Elokuussa en kyennyt palaamaan työhöni ja sairausloma sai jatkoa työsuhteen päättymisen jälkeenkin. Iriitti jylläsi taas silmässä, selkäoireet olivat erittäin voimakkaita, verenpaine huiteli pilvissä. Tilanteen pitkittyessä suunnitelmat menivät uusiksi yhä uudestaan.

Tajusin olevani myös uupunut. Miten se on mahdollista, kuinka kaltaiseni aidon positiivisen asenteen ja innostuksen voiman löytänyt sekä muita niihin valmentava ammattilainen voi uupua? Sitä paitsi minähän tykkäsin kaikesta mitä tein, viihdyin töissäni! Opin siis kantapään kautta, miten helposti innostuja voi pyörähtää ylikierroksille. Diagnosoinkin itselleni superwoman-syndrooman. Olen kuvitellut jatkuvasti omat voimavarani ehtymättömiksi, ymmärtämättä että yksi ihminen voi tehdä vain yhden ihmisen verran, ei yhtään enempää.

Hiljalleen toivun ja opin, opettelen. Viime päivinä olen lukenut yhä uudelleen Hidasta elämää -sivustolta Eevi Minkkisen kirjoituksen Sinun ei pidä aina jaksaa. Teksti päättyy tärkeään kysymykseen: Kun sinun ei pidä, mikä tuntuu sinulle todelta?

Olen ymmärtänyt, että minulle tärkeintä ovat terveys ja läheiset ihmiset. Kun nämä asiat ovat jotenkin balanssissa, vasta sen jälkeen mietitään, mitä muuta elämään mahtuu. Olen myös onnekas ja kiitollinen, että olen onnistunut rakentamaan vuosien varrella kutsumustani ja löytänyt elämäntehtäväni. Viimeisimmät palkkatyöni ovat olleet myös tärkeä vahvistus ammatillisen osaamiseni kehittymiselle, kuten myös tämä henkilökohtainen kantapään kautta käyty voimavarakurssini.

Nyt tarvitaan vain hieman timantin hiomista siinä, kuinka elämäntehtävääni toteutan jatkossa uuvuttamatta itseäni, ymmärtäen mikä on oleellisinta. Olen löytänyt juuri sopivan väylän tähän hetkeen, tulevaan vuoteen: keskityn opintoihin ja olen Humakissa paitsi YAMK-opiskelija, myös opinnäytetyöntekijä-kehittäjä, vähän opettajakin uudenlaisessa yhteisöpedagogi AMK -koulutuksessa, josta valmistuu työyhteisön kehittäjiä. Pääsen vahvistamaan omaa kehittämisosaamistani ja teoreettista tietämystäni samalla kun valmennan huikeaa ammattilaisten joukkoa jalkauttamaan yhteisöllisiä oppeja monenlaisiin työyhteisöihin. Työyhteisöinnostamisen ytimessä ollaan!

Innostamiskoulutuksia ja -työpajoja vedän tulevana vuonna 2018 mielelläni opintojen ohessakin. Viimeisen vuoden aikana Onnistuksen palveluja on tilattu erityisesti erilaisten järjestöjen koulutuspäiviin. Innostusta arkeen -verkkokursseille on toivottu jatkoa, ja uutta onkin tuloillaan viimeistään ensi vuoden puolella (kunhan jaksan ja ehdin, hiljaa hyvä tulee).

Usko, toivo, rakkaus

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus.” Tämä Raamatun jae Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille on tullut mieleeni viime päivinä taas usein, kun olen miettinyt hyvän elämän ja hyväntekemisen sisältöä ja merkitystä niin töideni kuin vapaa-ajan järjestötoiminnankin eli kaikenlaisen maailmanparantamisen kautta. Usko, toivo, rakkaus. Ne ovat elämän tärkeät rakennusaineet, mutta myös sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen perusta.

Aivan ensiksi jaan kuitenkin hieman kuulumisiani. Elämäni on jatkanut edellisen yli puolen vuoden takaisen blogikirjoituksen jälkeen muutospyörrettään erityisesti työn suhteen. Siirryin siis keväällä päätoimisesta yrittäjyydestä palkkatyöhön, Onnistuksen jäädessä sivutoimiseksi. Neljä kuukautta ehdin työskennellä pitkäaikaistyöttömien uravalmentajana pääkaupunkiseudulla, kun eteen tuli tilaisuus, jota en voinut ohittaa. Syyskuusta lähtien olen ollut projektikoordinaattori-työhönvalmentajana nuorten parissa täällä nykyisellä kotiseudullani eli Keski-Uudenmaan alueella. Työssäni sekä valmennan että kehitän toimintamalleja parin seuraavan vuoden ajan. Syksyn aikana olen Onnistuksen nimissä poikennut muun muassa Joensuussa ja Nurmeksessa innostamassa myös lähinnä nuorten parissa toimivia. Nuorisotyö onkin palannut elämääni hyvin vahvasti eli olen taas juurillani, joilta urani alkoi viime vuosituhannella.

Usko

Innostuksen tappaa parhaiten epäusko. Jos uskot, niin mahdotonkin muuttuu vain vaikeaksi.”
(Arman Alizad, lainattu Maarit Tiililän kirjasta Innosta onnistumaan – yhdessä)

Olen pitkään julistanut uskovani unelmiin ja niiden voimaan. Olen tehnyt lujasti töitä omien ja perheeni unelmien täyttymiseksi. Aina ei kuitenkaan kova työkään auta, kun maailma heittää eteen esteitä, joista ei pääse yli eikä läpi. Kiertotiet voivat olla joskus hyvinkin pitkiä. Usko on koetuksella.

Yksi omista unelmistani, työyhteisöinnostamista käsittelevä kirja on ollut työn alla jo yli vuoden ja aikaa sen tekemiselle tuntuu olevan ajoittain lähes mahdotonta löytää. Olen kuitenkin päättänyt uskoa, että se ei ole lopulta mahdotonta, vain vaikeaa. Miten voin innostaa muita, jos annan epäuskon tappaa oman innostukseni itselleni hyvin tärkeän asian suhteen? En siis salli sen tapahtuvan, vaan innostuksen voimalla usko aina lopulta säilyy tai ainakin palautuu hetkeksi kadottuaan.

Omia asioita isompien maailmantapahtumien suhteen uskon säilyminen häilyy usein vielä kovemmin. Kuinka voisi säilyttää uskonsa ihmiseen ja parempaan maailmaan, kun niin paljon pahaa tapahtuu koko ajan? Pyrin kuitenkin aina ajattelemaan, että kun jokainen omalta kohdaltaan tarpeeksi lujasti tahtoo tehdä maailmasta edes vähän paremman paikan ja tuoda iloa muiden elämään, suunta on parempaan, vaikka vain pienenpienin askelin.

Toivo

Mutta ihminen tarvitsee jonkun, joka uskoo häneen ja kannustaa. Jonkun joka luo turvallisen tilan, jossa on sallittua unelmoida. Toivottomuuden loukosta on vaikea nousta, jos kukaan ei valaise suuntaa. Siksi toivomisen taito on yksi tärkeimmistä lahjoista, mitä voimme toiselle antaa.” (Frank Martela)

Palkkatyössäni suunnittelimme pienellä tiimillä valmennuspakettia pari päivää sitten ja keskustelimme jälleen hyvän elämän käsitteestä. Luin tuossa tapaamisessa pätkiä Martelan Toivo on taito joka periytyy -kirjoituksesta, josta yllä oleva lainauskin on. Valmentajan ja innostajan ehkä tärkein tehtävä on juuri tuo turvallisen tilan luominen. Innostaja uskoo ihmiseen silloinkin, kun ihminen itse ei jaksa uskoa, itseensä tai mihinkään. Innostaja ei voi antaa sen enempää unelmia kuin toivoakaan valmiina pakettina, mutta voi varmasti antaa eväitä toivomisen ja unelmoinnin taidon oppimiseen.

Rakkaus (”Mutta suurin niistä on rakkaus.”)

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.”
(Raamattu, Ensimmäinen kirje korinttilaisille)

Innostajan rakkaus on paitsi rakkautta elämää kohtaan, myös pedagogista rakkautta, joka johtaa voimakkaaseen haluun auttaa ihmisiä kasvamaan yhä syvempään ihmisyyteen. Se on rakkautta, suurta paloa, jonka kautta syntyy juuri tuo halu ja tahto yrittää tehdä maailmasta hieman parempi paikka. Vasta rakkaus antaa elämälle ja hyväntekemiselle todellisen arvon, tekee elämästä täyden.

On elämä lyhyt,
se pian tulee taakse jäämään,
vain se mitä rakkaudesta teet,
jää elämään.

Tuo Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä lainattu tuntemattoman ajattelijan lausahdus tiivistää sen, miten näen innostuksen, hyvän elämän, onnellisuuden, hyvän tekemisen ja rakkauden yhteyden. ”Se mitä rakkaudesta teet, jää elämään”, ja se että teet asioita syvästä innostuksesta ja rakkaudesta, tekee ihmisestä onnellisemman, elämästä paremman.

Pelkoja päin, kohti uutta jälleen

Pelko kertoo, että olet tekemässä jotakin suurta”, kirjoittaa Ville Ohtonen artikkelissaan Eläköön pelko! Mutta mitä sinä pelkäät eli mikä on juuri sinulle suurta ja rohkeaa?

Olen saanut usein kuulla olleeni rohkea ratkaisuissani. Työpaikan jättäminen juuri ennen sen vakinaistumista jopa toistuvasti, yrittäjäksi ryhtyminen parikin kertaa ja uusien yritysideoiden virtaan lähteminen, koko elämän pakkaaminen laukkuihin ja laatikoihin vuodeksi sekä lähtö Egyptiin, avioituminen ja perheen perustaminen toisen kulttuurin edustajan kanssa… Muun muassa nämä päätökseni ovat näyttäytyneet monille kuulemma hyvinkin rohkeina tekoina, jopa uhkarohkeina. Toiset ovat ihastelleet ja rohkaisseet, jotkut paheksuneet. Itse koen vain aina tehneeni sen, mitä minun on täytynyt. Muunlaiset ratkaisut olisivat olleet niissä taitekohdissa väkivaltaa itseäni kohtaan, vastoin sydämen äänen toimimista.

En koskaan enää!” Olen tokaissut tuon ohimennen viime vuosina aika monesta asiasta. En koskaan enää palaa palkkatöihin enkä ainakaan minkään kunnan palvelukseen. En koskaan enää halua säännölliseen päivätyöhön, haluan säilyttää yrittäjän vapauteni. En pysty enää koskaan sopeutumaan jatkuviin aikaisiin aamuihin, se on minulle mahdotonta.

Olen ollut nyt hieman yli neljä vuotta äiti. Näistä vuosista ensimmäisenä en juurikaan nukkunut. Silti suoraan sen jälkeen, kolme vuotta sitten näihin aikoihin, perustin yrityksen, jonka ensimmäinen vuosi oli niin työntäyteinen, etten vieläkään täysin käsitä kuinka siitä selvisin. Oli tehtävä uusia ratkaisuja, jotta jäisi aikaa paitsi itsestä huolenpitämiselle, myös lapselle ja parisuhteelle.

Kaksi vuotta sitten keväällä syntyi päätös luopua yrityksen tilasta Kulosaaressa. Muutto Helsingistä Kellokoskelle seurasi pian perässä. Nämä ratkaisut antoivat ympärille tilaa ja rauhaa, mahdollisuuden myös hieman levähtää.

Vuosi sitten olin luomassa uutta kaiken aiemmin tekemäni pohjalta. Sain pienen rahoituksen työyhteisöinnostamisen valmennuksen kehittämiseen ja koko viime vuosi jatkuikin sen teeman äärellä. Sain arvokkaita kokemuksia, opin paljon uutta ja aloin syvällisesti ymmärtää omaa elämäntehtävääni innostajana.

Kauppojen aukiolon vapautuminen vaikutti perheemme elämään yllättävän paljon. Kun perheen toinen aikuinen työskentelee päivittäistavarakaupassa, hän on nyt vielä paljon enemmän töissä iltaisin sekä viikonloppuisin, ja aiemmin vapaina olleet arkipyhät ovat hänelle nyt lähes poikkeuksetta työpäiviä. Jos vielä toinen vanhempi on yrittäjä, jonka on otettava vastaan työkeikat silloin kun niitä on eli työt myös helposti osuvat iltoihin ja viikonloppuihin, lapsen kannalta tilanne ei ole enää kiva ollenkaan.

Niinpä taas kerran samoihin aikoihin keväällä olen uuden äärellä. Heitin puolitoista kuukautta sitten eli maaliskuussa myös somessa ilmaan kysymyksen missä innostajaa tarvitaan eniten. Sitä kysymystä olen miettinyt todella paljon. Monta muutakin kysymystä on pyörinyt mielessä. Miten toteutan elämäntehtävääni, innostamista, siten, että saisin työrauhan ja turvatumman toimeentulon? Miten voin keskittyä oleellisimpaan asiaan työssäni eli ihmisiin jotka tarvitsevat eniten sisäisen motivaation ja innostuksen liekkiä? Miten voisin silti antaa aikaa perheelleni, kaikista tärkeimmälle? Mitä sydämeni sanoo tästä kaikesta?

Päädyin hakemaan hieman kokeillen palkkatöitä, ensin osa-aikaisia. Jätin monta hakemusta, mutta vielä useamman olin jättämättä. Pähkäilin ja pähkäilin. Jotkut hakemukset vetivät vesiperän, toisista mahdollisuuksista luovuin lopulta itse. Lopputulos tälle prosessille on yllättänyt itsenikin. Ja kuulkaas, NYT minäkin pelkään. Aiemmat, ehkä muiden mielestä rohkeat ratkaisut, eivät ole olleet itselleni juuri mitään tämän rinnalla.

Olen aloittamassa säännöllisen päivätyön kuntasektorilla käynnistyvässä hankkeessa, pitkäaikaistyöttömien uravalmentajana. Pyörrän aivan joka ikisen aluksi mainitsemani ”ei enää koskaan” -vannomiseni ja vielä muutaman muun vastaavan siihen päälle.

Jollekulle on pelottavaa ja siten suurta sekä mullistavaa perustaa yritys, asua vieraassa maassa tai astella isolle lavalle puhumaan. Minulle sitä on paljon enemmän se toisille tuikitavallinen asia, että jatkossa lähden viitenä päivänä viikossa työpaikalle. Aamu-uninen haahuilija laittaa itsensä uuteen muottiin. Mutta jos olen muistakin haasteista selvinnyt, miksi en tästä selviäisi? Jos joudunkin uudenlaiseen prässiin, saan myös paljon: illat ja viikonloput vapaiksi vietettäväksi rakkaan perheen kanssa ja ehkä joskus antaen aikaa aivan itselleni, palkalliset lomat sekä työssäni mahdollisuuden keskittyä ihmisiin, innostamiseen ja motivointiin. Pääsen myös jälleen kerran luomaan alusta lähtien aivan uusia toimintamalleja, mutta tällä kertaa yhdessä muiden kanssa, osana hyvää tiimiä.

Sydän sanoo, että näin minun kuuluu tehdä, juuri tämä on oikea ratkaisu nyt.

Onnistus ei katoa mihinkään, mutta näillä näkymin yritystoiminta tulee olemaan pienimuotoista ja harrastusluonteista vuoden 2018 loppuun saakka. Kirjoitan vapaa-ajallani edelleen kirjaa innostamisesta työyhteisöissä ja jatkan myös työyhteisöinnostamisen valmennuksen ja koulutuksen kehittämistä.

Innostamista ja osallisuutta – sosiaalipedagogiikka vapaassa sivistystyössä

Minulla oli ilo ja kunnia olla eilen alustajana Suomen sosiaalipedagogisen seuran Sosiaalipedagogiikan illassa Metropolia ammattikorkeakoulun auditoriossa. Mukana illassa oli melkein täysi salillinen sosiaalipedagogiikasta kiinnostuneita opiskelijoita, opettajia, tutkijoita ja tekijöitä. Alustukseni aiheena oli Innostamista ja osallisuutta – sosiaalipedagogiikka vapaassa sivistystyössä. Höpötin tilaisuudessa vapaasti asiasta ja sen sivustakin, mielenkiintoista keskustelua saimme myös joukolla aikaiseksi. Kokosin tähän kuitenkin alustukseni sisällöstä jotakin.

Olen Suomen sosiaalipedagogisessa seurassa ja koko toimintakentällä eräänlainen villi kummajainen. En ole tutkija ja päätoimisesta oppilaitosopettajuudestanikin on aikaa jo kymmenisen vuotta. Olen yhteisöpedagogi (AMK) ja pedagogisesti pätevä kouluttaja, mutta maisteriopintoni nuorisotyön ja nuorisotutkimuksen Tampereen yliopistossa ovat jumittaneet keskeneräisinä jo vuosia eli akateeminen loppututkintokin minulta puuttuu. Olen kuitenkin opiskellut, opettanut, tehnyt ja kehittänyt suomalaista käytännön sosiaalipedagogiikkaa, erityisesti sen sovellusaluetta sosiokulttuurista innostamista vapaassa sivistystyössä ja sen laitamilla, järjestöjen, kuntien ja yritysten sivistystoiminnassa koko tämän vuosituhannen ajan.

Olen vakuuttunut siitä, että sosiaalipedagogiikka ja sosiokulttuurinen innostaminen voivat tarjota ihmisille paitsi heräämisen ja toiminnan mahdollisuuksia muutokseen kohti entistä parempaa elämää, myös välineitä selviämiseen itsestä riippumattomista muutoksista. Tämän puheenvuoroni pohdintojeni apuna olen käyttänyt muun muassa Leena Kurjen artikkelia Sosiaalipedagogisen osallistamisen näkökulma aikuiskasvatukseen Anja Heikkisen ja Eeva Kallion toimittamassa teoksessa Aikuisten kasvu ja aktivointi.

Mikä vapaa sivistystyö?

Vapaa sivistystyö ei ole tutkintotavoitteista eikä sisältöjä säädellä lainsäädännössä. Vapaan sivistystyön tarkoituksena on elinikäisen oppimisen periaatteen pohjalta tukea yksilöiden persoonallisuuden monipuolista kehittymistä ja kykyä toimia yhteisössä sekä edistää kansanvaltaisuuden, tasa-arvon ja monipuolisuuden toteutumista yhteiskunnassa.

Opetus- ja kulttuuriministeriö tukee vapaata sivistystyötä, jota toteuttavat kansanopistot, kansalaisopistot, opintokeskukset, liikunnan koulutuskeskukset, kesäyliopistot ja neuvontajärjestöt. Myös muut tahot kuin nämä viralliset vapaan sivistystyön tahot järjestävät sivistystoimintaa eli esimerkiksi erilaisia kasvu- ja opintoryhmiä, kursseja ja koulutuksia. Monet sivistystoimintaa järjestävistä järjestöistä ovat opintokeskusten jäseniä tai yhteistyökumppaneita, eivät kuitenkaan kaikki.

Opintokeskukset ovat vapaan sivistystyön oppilaitoksista minulle sosiaalipedagogina tutuin areena, erityisesti Kansalaisfoorumi, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä noin 10 vuoden ajan. Kansalaisfoorumi on yhteisöllisen ja kulttuurisen sivistystyön toimija sekä kansalais- ja järjestötoiminnan kehittäjä, joka on julkaissut muun muassa kirjasen Innostuskirja. Nyt – sosiokulttuurisen toiminnan polunpäitä, ja jonka koulutuksissa ja hankkeissa sosiokulttuurinen innostaminen on usein punaisena lankana.

Tutustuin Kansalaisfoorumiin työskennellessäni nuorisoseurojen teatteritoiminnan parissa kahteenkin otteeseen viime vuosikymmenellä. Suomen Nuorisoseurat on Kansalaisfoorumin yhteistyökumppani sekä jäsenjärjestö ja nuorisoseuraliikkeellä on merkittävä rooli suomalaisen sosiokulttuurisen innostamisen syntymisessä. Suomen Nuorisosirkusliiton toiminnanjohtajana tämän vuosikymmenen alussa puolestaan verkotin nuorisosirkuksen parissa toimivat sirkusammattilaiset sekä Kansalaisfoorumin pedagogisen koulutusuunnittelun osaajat ja yhteistyöstä syntyi muun muassa sirkusohjaajille suunnattu pedagoginen täydennyskoulutusohjelma. Itse olen toiminut sosiokulttuurisen innostamisen kouluttajana niin Kansalaisfoorumin kuin Nuorisosirkusliitonkin ohjaajakoulutuksissa.

Oma roolini vapaassa sivistystoiminnassa: innostamista ja kirjoittamista

Tällä hetkellä itse kehitän ja toteutan sivistystoimintaa Onnistus-yrityksessäni järjestämällä verkkokursseja, ryhmävalmennuksia ja koulutuksia (esimerkiksi Innostusta arkeen ja työyhteisöinnostaminen) sekä Kulttuurikameleontit ry:ssä, jonka Suomen hanketoiminnasta vastasin 2013-2014 ja jonka puheenjohtaja vielä tovin olen. Kulttuurikameleontit ry tekee monikulttuurista ja rasisminvastaista työtä sosiokulttuurisen innostamisen ja yhteisöllisen taidekasvatuksen keinoin, esimerkkinä suunnittelemani ja toteuttamani sosiaalipedagogiset koulutukset ryhmien ohjaajille sekä yhteisölliset taidekasvatusprojektit ja -työpajat.

Intohimonani ja unelmanani on jo vuosia ollut kirjoittaa sosiokulttuurisesta innostamisesta käytännönläheisiä tekstejä ja kirjoja suomeksi. Suurin osa innostamiseen liittyvästä suomenkielisestä kirjallisuudesta on käsitteen Suomeen tuoneen dosentti Leena Kurjen kirjoittamaa ja varsin teoriapainotteista. Olin yhtenä kirjoittajana Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:n menetelmäoppaassa Art Against Racism – opas rasisminvastaisesta taidetoiminnasta nuorten kanssa ja yhdessä kuvataideinnostaja Inka Ylihärsilän kanssa toimme sen artikkeleihin sosiokulttuurisen innostamisen näkökulmia. Tällä hetkellä kirjoitan kirjaa innostamisesta työyhteisöjen hyvinvoinnin, innovatiivisuuden ja tuottavuuden lisäämisen välineenä.

Edellä mainittuun kirjaan innostamisesta työyhteisöissä kokoan viimeisen vuoden aikana kertyneitä ajatuksiani ja kokemuksiani erityisesti työyhteisöinnostamisen valmennusohjelman ja koulutuksen kehittämisessä. Olen pilotoinut työyhteisöinnostamisen valmennusohjelman kahdessa ryhmässä, joista toinen oli ison pohjoismaisen yrityksen sisäinen ja toinen avoin ryhmä, jossa oli eri organisaatioiden edustajia.

Sosiaalipedagogisia sisältöjä

Oleellista on toki pohtia, mikä tekee sivistystoiminnasta sosiaalipedagogista ja myös kyseenalaistaa sitä, milloin todella voidaan puhua esimerkiksi sosiokulttuurisesta innostamisesta. Sosiokulttuurinen innostaminen on ennen kaikkea tapa ajatella ja kohdata ihmisiä ja sen arvoina ovat välittäminen, kunnioitus, yhdenvertaisuus, usko ihmiseen, usko yhteisön voimaan, vapaus, dialogisuus ja hyvä elämä.

Sosiokulttuurinen innostaminen pyrkii sellaisen osallistumisen mahdollistamiseen, että osallistumisen kautta ihmiset kasvavat aktiivisiksi toimijoiksi yhteisössään. Innostaminen ei ole ylhäältä johdettua toimintaa, vaan osallistujien omista lähtökohdista lähtevä toiminnallinen prosessi, joka on myös aina jonkinlaista toimintatutkimusta. Tavoitteet asetetaan yhdessä ja niiden toteutumista arvioidaan läpi koko prosessin yhteisesti.

Jotta sivistystoimintaa voidaan kutsua sosiaalipedagogiseksi, on pedagogiikan oltava luonteeltaan osallistavaa. Aito innostaminen ei todellakaan tapahdu niin, että yksi pitää monologia ja kertoo miten asiat menevät. Sosiokulttuurisen innostamisen metodologiaa* ja osallistavia menetelmiä hyödynnetään. Ohjaaja, kouluttaja tai valmentaja ymmärtää olevansa innostaja eli yhteisöllisen oppimisprosessin ohjaaja, jolla on pyrkimys aitoon yhteisöllisyyteen ja osallistujien osallisuuden kokemuksen edesauttamiseen.

Sosiaalipedagogisessa työssä on aina läsnä yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasot. Jokainen persoona on oman hyvän arkensa ja elämänsä asiantuntija, mutta yksittäisen ihmisenkin elämänlaadun ja itseohjautuvuuden parantamisen kautta tavoitteena on yhteisön ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin lisääminen. Toisin sanoen pyritään todellisuuden laadulliseen muuttamiseen, kehitykseen.

* Sosiokulttuurisen innostamisen metodologia:

1. Todellisuuden analysointi
“on tunnettava todellisuus ennen kuin sitä voi muuttaa”

2. Sosiaalisen prosessin suunnittelu
– yhteisten tavoitteiden asettaminen sekä vision hahmottaminen: mitä kohti pyritään
– mitä ja milloin tehdään

3. Resurssien organisointi
– kenellä vastuu mistäkin
– mikä on mahdollista olemassa olevilla resursseilla toteuttaa

4. Sosiokulttuuriset interventiot
– menetelmät, toimintaprosessit, aktiviteetit

5. Arviointi
– reflektointi mukana koko ajan, lopuksi loppuarviointi

6. Päättäminen, juhla
– juhlitaan sitä hyvää, mikä on saavutettu
– suunnataan katse eteenpäin

Sisäistä motivaatiota, innostamista ja sisua

Työyhteisöinnostaminen viettää tänään 1-vuotissyntymäpäivää! Raskausaika tällä idean synnytyksellä oli tulkinnoista riippuen jotakin kahden kuukauden ja 10 vuoden välillä. Pilottivalmennusryhmien toiminta on nyt saatu kutakuinkin päätökseen ja kirjoitan niiden prosesseja tällä hetkellä auki, aihepiiristä riittää pohdintaa kirjaksi asti.

Olen pohtinut erityisesti sisäisen motivaation syntyä ja ylläpitämistä sekä myös sen johtamista suhteessa innostukseen, innostamiseen ja innostuksen johtamiseen aika tavalla viimeisen vuoden aikana, kehittäessäni työyhteisöinnostamisen toimintamalleja. Sisäinen motivaatio ja innostus sellaisena kuin itse ne käsitän, pitkäkestoisina roihuina, ovat läheistä sukua keskenään. Molemmat ovat lähtökohtaisesti henkilökohtaisia, sisäisiä kokemuksia ja tunteita, mutta molemmat kasvavat ja molemmista saadaan todellinen voima irti vasta yhteisöllisen oppimisen ja kasvun kautta.

Usein lainaamani filosofi Frank Martela on kirjasssaan Valonöörit – sisäisen motivaation käsikirja todennut, että elämässä on vain kaksi suurta kysymystä: mitä haluan tehdä ja miten saan sen tehtyä. Ihminen haluaa tehdä asioita, jotka kokee tekemisen arvoiseksi. Ne ovat yleensä juuri niitä asioita, jotka ovat intohimomme kohteita ja herättävät innostusta. Tarvitaan myös itsetuntemusta, jotta tunnistaa omat todelliset kiinnostuksen, innostuksen ja arvostuksen kohteensa: mikä on minulle todella tärkeää, mikä toisarvoista.

Innostuksesta toimintaan, sisulla tuloksiin

Jotta voisi tehdä niitä kaikkein tärkeimpiä asioita, on mietittävä myös menetelmiä eli sitä, mitkä tekemisen tavat johtavat päämääriemme saavuttamiseen. On muutettava elämää niin, että pääsee edes hiukan paremmin toteuttamaan näitä asioita. Kirjailija, professori Leo Buscaglia on todennut, että muutos on kaiken oppimisen lopputulos. Niinpä innostamalla, aikaansaamalla yhteisöllisiä oppimisprosesseja, voi edistää ihmisissä muutoksen syntymistä. Innostaja ei pyri muuttamaan ketään, vaan herättämään oivalluksia jokaisen oman muutoksen suunnasta.

Innostamisen menetelmistä löytyy myös työkalupakki itsestä riippumattomista muutoksista selviämiseen ja uuden luomiseen, onhan sosiokulttuurinen innostaminen syntynytkin sekä käsitteenä että toimintana Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, yhteiskunnan jälleenrakennusvaiheessa. ”Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen”, kuten jo Sokrateksen kerrotaan sanoneen. Sosiaalipedagogiikan, jonka yksi sovellusalue sosiokulttuurinen innostaminen on, katsotaankin joidenkin sen oppihistoriaa koskevien käsitysten mukaan saaneen alkunsa jo antiikin aikoina.

Muutoksissa tarvitaan paitsi sisäistä motivaatiota, innostusta, innostamista, myös tahdonvoimaa. Yhden verkkokurssini Facebook-ryhmässä oli tällaista pohdintaa: ”Minusta innostumista voisi vähän kuvailla kuin rakastumisen tunteena: silloin kaikki saattaa tuntua helpolta, kauniilta ja selkeältä. Tahtotila taas tulee esiin, kun rakastumisesta siirrytään rakastamiseen, itse työhön.” Juuri tuosta on minunkin mielestäni kyse. Innostus, intohimo ja halukin tulevat ensin ja tuovat tullessaan myös motivaatiota, mutta tahdonvoimaa tarvitaan silloin kun asiat eivät etenekään niin helposti.

Tuon verkkokurssiltani lainaamani tekstin kirjoittaja käytti tahdonvoimasta sanaa sisu, joka onkin varsin kuvaava. Kun edessä on tarpeeksi ryteikköinen suo, ei kuokkaa jaksa iskeä maahan kerta toisensa jälkeen lopulta minkään muun kuin tahdon voimalla, sisulla. Sisututkija Emilia Lahti on kuvannut sisun olevan jotakin sellaista, joka menee jopa tietoisen tahdonvoiman yli. Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen ”kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi”.

Oletko sinä valonööri?

Tärkeintä elämässä on valo ja liike.” Nämä asunnottoman Jasun sanat aloittavat edellä mainitun Frank Martelan Valonöörit-kirjan, johon lainaus on löydetty Helsingin Sanomista 26.10.2008 artikkelista ”Joku voisi sanoa pummi, mutta olen vielä hengissä”. Martela kiteyttää valonööri-termissään hyvin innostajan perusolemuksen, vaikkei innostamisesta varsinaisesti puhukaan. Valonööriyttä tarvitaan jotta voi olla oman elämänsä innostaja, arjen innostaja lähipiirissään tai jopa ammatillinen innostaja.

Valonööri on valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoiset myönteiset elämänarvot”, Martela kuvailee. Nööri valon perässä viittaa insinööriin, joka tässä tapauksessa nähdään käytännöllisyyden, toimintakyvyn ja aikaansaamisen viitteenä. Valonööri ei siis vain hehku sisäistä valoa, vaan hänellä on myös työkaluja toimia niin, että syntyy tulosta. Valonöörissä yhdistyvät elämäntaito, elämänarvostus ja elämänhallinta.

Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.” Itse lisään vielä, että silloin kun valonööri kykenee erilaisin menetelmin myös edesauttamaan valonööriyttä muissa, silloin kyse voikin olla jo innostajasta. Innostaja-valonöörit voivat auttaa muita selviämään muutosten yli ja rakentamaan jotakin uutta tässä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.