Avainsana-arkisto: lepo

Maailma on kaunis – arkenakin

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille, ja sielun vapaus, ja sielun vapaus.” Jokaisena kesänä mökkirannassa tuo Vexi Salmen sanoittama laulu alkaa soida päässäni. Kukaan ei jaksa olla jatkuvasti energinen ja innostunut, vastapainoksi tarvitaan ”aikaa ja tilaa unelmille”, pysähtymistä ja lepoa. Minulle tämä mökki lapsuudenmaisemissani Pertunmaalla on yksi tärkeimmistä hiljentymisen sekä akkujen lataamisen paikoista. Sellainen on myös Egyptin Sharm el Sheikhissä, toisessa kodissamme.

Takana on täysin erilainen vuosi, kuin olisin viime kesäkuussa voinut kuvitella. Elämä on pakottanut laittamaan asiat taas kerran uuteen järjestykseen sairastumisen ja uupumisen myötä. Tällä hetkellä toipuminen on hyvässä vauhdissa. Olen myös löytänyt yhteisöpedagogi YAMK -opinnoista juuri nyt oikean paikkani yhteisöpedagogin osaamisen pohtimisen ja työyhteisönkehittäjäkoulutuksen kehittämisen ääreltä.

Olen opetellut kuuntelemaan itseäni, pitämään elämän palapelin jonkinmoisessa järjestyksessä, tekemään vain palan kerrallaan. Suunnittelin käynnistäväni uuden Innostusta arkeen -verkkokurssin jo keväällä ja kuvasin siihen videopätkiä Sharmissa tammi-helmikuussa. Lopulta olen palaamassa asian äärelle vasta nyt, kesäkuussa. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Kuvaan ja kirjoitan kurssille lisää materiaalia kesäisissä kotimaisemissa Kellokoskella sekä täällä mökillä.

Kun nyt jatkan verkkokurssin rakentamista, olen itse sukeltanut pohjia myöten innostuksen sudenkuoppiin ja käännellyt innostuksen kaikki puolet. Vaikka liikumme samoissa teemoissa kuin aiemminkin eli pohdimme esimerkiksi innostuksen liekin sytyttämistä ja sen ylläpitämistä, sisäistä motivaatiota, hyvää elämää ja muiden innostamista arjessa, uskaltanen luvata näkökulman laajentuneen ja syventyneen entisestään.

Intohimoni innostaminen, erityisesti sosiokulttuurinen innostaminen ja ylipäänsä sosiaalipedagoginen lähestyminen kaikkeen työhön ihmisten kanssa, on säilynyt ja vahvistanut paikkaansa elämässäni. Edelleen kun puhun innostuksesta, puhun suuremmasta ja vahvemmasta asiasta kuin arkikielen innostuksesta. Puhun hetkeä pitempään kestävästä liekin roihusta, sydämen palosta ja yhteisöllisestä voimasta.

Koska opettelen antamaan itselleni aikaa, en uskalla luvata verkkokurssin julkistamisen päivämäärää. Sen sijaan lupaan pyrkiä tekemään kurssista sellaisen, että sen tuomien oivallusten kautta on oikeasti mahdollista löytää voimaa arkeen, oli sitten meneillään parempi tai pahempi päivä. Lupaan myös kirjoitella kesän aikana muutaman blogitekstin verran ajatuksiani aihetta sivuten.

”On vapautta kuunnella metsän huminoita, kun aamuinen aurinko kultaa kallioita, ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä. On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä, ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

Annatko itsellesi luvan olla vain?

Palaan aina tasaisin väliajoin erään tietyn kirjan pariin. Tuo kirja on Pysähdy – olet jo perillä, jossa Tommy Hellsten käy läpi 12 oivalluksen polun. Hellsten rohkaisee kirjassa pysähtymään, tekemään havaintoja ja ottamaan etäisyyttä elämän kiireeseen ja suorittamiseen. Tuo Hellstenin kirja on ollut minulle viime vuosina tärkeä oivallusten lähde opetellessani levollisuutta ja pysähtymistä kaiken innostuneen töhöttämisen ja tehokkaan tekemisen vastapainoksi.

”Lepo syntyy siitä, että saa olla. Siitä, ettei ainoakaan minuutti sojota mihinkään suuntaan. Marssini on loppunut, ja minuutit vetäytyneet luoliinsa nuolemaan haavojaan. Lepoa on se, että makaan paikallani ja annan auringon lohduttaa.” (Tommy Hellsten)

Lepo syntyy siitä, että saa olla. Niin yksinkertaista, ja kuitenkin joskus niin vaikeaa, antaa varsinkin itselleen lupa vain olla. Suorittaminen jää helposti päälle ja takaraivossa saattaa huudella vaikkapa äidin tai puolison ääni, että ”mitä sinä siinä pihakeinussa tyhjänpanttina istut ja lehtiä pläräilet, ajaisit vaikka nurmikon joutessasi!” Joskus tuo ääni saattaa kuulua aivan oikeasti jonkun läheisen suusta, mutta usein se on omien asenteidemme huutelua meille itsellemme.

Jos emme anna itsellemme lupaa olla vain, mitenhän osaamme sitten kanssakulkijoina ja innostajina, missä tahansa työssä ihmisten parissa, olla läsnä sekä antaa toisille tilaa ja aikaa, viestiä levollisuutta ja sitä ettei ole kiire mihinkään. Eipä taida onnistua. Ihminen ei voi myöskään luoda uutta, ellei uudistu, ja jotta voi uudistua, on päästettävä välillä irti kaikesta suunnittelusta ja ponnistelusta sekä annettava alitajunnan työstää asioita rauhassa.

Kovapäisten koulussa

Loppuvuonna 2015 otin kuutena lähes peräkkäisenä maanantaiaamuna puhelimen käteeni soittaakseni Tuusulan kunnan terveyspalveluiden keskitettyyn ajanvaraukseen. Ensin oli lapsella tulehdus korvassa, sitten minulla silmässä, sitten lapsella silmässä, sitten minulla silmässä, sitten minulla silmässä vähän erilainen tulehdus ja lopulta vanha tuttavani iritti eli värikalvon tulehdus, joka tällä kertaa ehti sädekehään asti. Sädekehän tulehdus diagnoosina sairaslomatodistuksessa kuulostaa huomattavasti hohdokkaammalta kuin miltä se tuntuu. Oli pakko pysähtyä, aivan täysin. Ensimmäistä kertaa yrittäjänä koskaan olin virallisesti sairaslomalla, melkein kolme viikkoa, ja joulurauha oli taattu, kun mihinkään ei voinut hötkyillä.

Kun viimeisintä edeltävä tulehdus iski, kirjoitin ystävälle viestiin, että minulla on silmässä kovapäisten tulehdus. Puhelimen automaattinen tekstinsyöttö teki tepposet, mutta taisipa tuo sittenkin olla parempi kuvaus taudilleni kuin alkuperäinen eli kovakalvon tulehdus. Miten onkaan mahdollista, että todellinen pysähtyminen ja sisäänpäin katsominen lopulta onnistui vieläkin minulta vain pakon edessä, sitä olen tässä tuumaillut tovin jos toisenkin. Onneksi kovapäisilläkin on silti mahdollisuus oppia. Tällä kertaa uskoin viikoissa, aiemmin pakkopysähtyminen on kestänyt kuukausiakin.

Vain muutos on pysyvää

Tuossa edellä mainitussa Hellstenin kirjassa minulle kolahti täysillä ajatus arkisesta aherruksestamme hälyisenä, äänekkäänä ja kiireisenä markkinapaikkana, joka repii ihmisen irti itsestään ja heittää hyörinän ja tiimellyksen keskelle, hyörimään ja tiimeltämään itsekin. Markkinapaikan vastapainona ovat vuoret, joilla vallitsee hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Vuorilla ei tapahdu mitään. Hellsten muistuttaa, että Jeesus Nasaretilainen vetäytyi usein vuorille halutessaan olla aivan yksin, sillä vuorilla hän sai yhteyden itseensä, syvyyteensä ja korkeampaan voimaan. Vuoret antavat perspektiiviä, mahdollisuutta katsoa asioita toisin.

Olen ymmärtänyt, että minunkin pitää välillä paeta vuorille, pois markkinapaikan hälystä. Ehkä seuraavalla kerralla jo osaan tehdä sen ilman pakkoa, sillä toisinaan on vain otettava etäisyyttä kaikkeen, oltava hiljaa, tullakseni taas siksi ihmiseksi joka olen ja nähdäkseni muut ihmiset sellaisina kuin he ovat. Kuten Hellsten kirjoittaa, ihminen joka ei lähde vuorille, lakkaa kasvamasta.

Sairaslomalla alitajuntani sai rauhan työstää asioita, jotka nyt alkavat näkyä elämässä jälleen kerran konkreettisina muutoksina, uusina suuntina. Olen kyseenalaistanut kaikkia olettamiani oikeita tapoja ja polkuja, itselleni asettamiani pakkoja ja ”ei koskaan” –asioita, tehnyt uuden unelmakartan ja laittanut asioita jälleen kerran tärkeysjärjestykseen. Olen viimeisen vuoden aikana kirkastanut itselleni elämäntehtävääni ja luonut paljon sellaista uutta, joka tarvitsee myös aikaa kypsyäkseen ja kehittyäkseen. Valmista ei tule koskaan. ”Vain muutos on pysyvää”, kuten Herakleitos jo aikana ennen ajanlaskumme alkua totesi.

*

Työyhteisöinnostamisen valmennuksen pilottiryhmien prosessit ovat loppusuoralla, samoin tällä erää viimeinen Innostusta arkeen –verkkokurssini. Kaikki tämä tehty työ hakee jatkolleen suuntaa ja saa muotonsa myös kirjassa, jota parhaillaan kirjoitan. Innostusta arkeensa ja samalla niitä tarpeellisia pysähtymisen hetkiä voi löytää kevään aikana vaikkapa vertaisinnostamisen ryhmästä, joka käynnistyy 17.2. ja kokoontuu viidesti tunnelmallisessa Hengähdys-tilassa Helsingin Kampissa. Mukaan mahtuu vielä muutama.

Ehkäpä tapaamme myös viikonloppuna Järvenpäässä Viisas elämä -messuilla? Omaa ständiä minulla ei siellä ole, kun sairasloma laittoi uusiksi tämänkin suunnitelman, hengailen mukana muuten vain, levollisesti, aistit avoimina.

Ajatteles, jos se puu ei kaadu

2 kommenttia

Oletko sinä innostuja ja innostaja vai mielensäpahoittaja ja ankeuttaja? Näitä kysymyksiä olen kysynyt monta kertaa erilaisilta ryhmiltä viime aikoina levittäessäni työyhteisöinnostamisen ilosanomaa. Vaikka itse tiedän olevani vahvasti ensiksi mainittuja, välillä sisäinen keppihyypiöni (Esa Saarisen lanseerama termi) pääsee valloilleen ihan omalla kohdallani ja yritän märällä sienellä huitoa omaa innostumisen liekkiäni sammuksiin. Entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun, entä jos kaikki hajoaa? Entä jos en jaksa?

Innostajan matkani varrella olen siteerannut paljon Tove Janssonin Muumi-tekstejä, mutta viime aikoina mielessä on pyörinyt aivan eniten Nalle Puh –lainaus A. Milneltä:

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.
”Ajatteles, jos puu kaatuisi kun me olemme sen alla!” Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi:
”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Pyrin ajattelemaan Nalle Puhin tavoin, mutta joskus tuo nasumainen huoli pukkaa pintaan ja ajatukset kiertävät pahimpien mahdollisten vaihtoehtojen kautta. Olenhan monta kertaa tallannut omaa polkuani umpihankeen ja joskus voimat ovat loppuneet kesken kahlauksen. Sydämen ääni on kuitenkin niin vahva, että se jyskyttää aina lopulta yli kaiken ja innostuksen liekki roihahtelee yhä uudestaan.

Tämä alkuvuosi on ollut minulla taas kerran uuden aloittamista ja siten myös riskinottoa sekä epävarmuutta toimeentulosta. Kärsivällinen odottaminen ei kuulu impulsiivisen innostujan ykköshyveisiin ja siksipä sitä on täytynyt taas kerran opetella. Olen kuitenkin nyt tekemässä asioita, jotka parhaiten osaan ja luottamus tähän omaan osaamiseen on rakentunut viime vuosituhannelta alkaen, joten eipä minulla ole oikeasti syytä pelätä. Hyvä tästä tulee, kun vaan vähän vielä malttaa. Ajattelen, että ei se puu kaadu, ja jos kaatuukin, se on sen hetken murhe.  ”Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta huomisen voi sössiä murehtimalla”, toteavat myös Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjassaan Innostus.

Myös toiminnassa, jota työlläni edistän, on kyse pitkäjänteisyydestä ja kärsivällisestä prosessiin sitoutumisesta. Ammatillinen innostaminen ja työyhteisöinnostaminen ovat tosiaan paljon enemmän kuin hetkellinen innostus ja tohkeisuus. Sosiokulttuurisen innostamisen käsitteen Suomeen aikanaan tuonut dosentti Leena Kurki muistuttikin aivan aiheellisesti tohkeisuuden vaaroista, kun intoilin siitä Facebookissani. Tohkeisuudesta saa virtaa eteenpäin, mutta sinne tänne puuhasteluksi ei saa ns. vakava innostaminen mennä. Yhteisöllisissä oppimisprosesseissa tulee muistaa ja nähdä selkeänä toiminnan tarkoitus ja tavoitteet, eikä voi kesken kaiken tohkeissaan alkaa töhöttää johonkin toiseen suuntaan.

Tässäpä sitten yritän kultaista keskitietä kulkea eli edelleen saada virtaa innostumisesta ja tohkeisuudestakin sekä välittää sitä energiaa muille, mutta silti kärsivällisesti sitoutua pitkäkestoisiin innostamisen prosesseihin. On muistettava myös levätä, antaa asioille tilaa kypsyä, rakkaudella.

On elämä lyhyt, se pian tulee taakse jäämään, vain se mitä rakkaudesta teet, jää elämään.
(Tuntematon ajattelija, Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä)

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kurkistamaan innostumiseen, innostamiseen ja ennen kaikkea työyhteisöinnostamiseen Helsingissä 10.6. tai Kellokoskella 11.6.