Avainsana-arkisto: osaaminen

Yhteisöpedagogi taipuu mihin vain

(Kirjoitus on julkaistu alunperin LinkedInissä, jossa sille on tulossa pian jatkoa.)

Olen yhteisöpedagogi (ylempi amk). Olen lukemattomia kertoja vuosien varrella päässyt selittämään, mitä ammatillisuuteni yhteisöpedagogina on. Päädyin lopulta tekemään yhteisöpedagogin ydinosaamisesta kokonaisen opinnäytetyön, joka valmistui keväällä 2019. Tapauksena tässä kehittämishankkeessa oli Humanistisessa ammattikorkeakoulussa syksyllä 2017 käynnistynyt uusi yhteisöpedagogikoulutus eli työyhteisön kehittäjäkoulutus (TYKE) ja sen ensimmäisen vuosikurssin moninaiset kokemukset työelämästä. TYKE-koulutuksessa pyritään yhdistämään HR-osaaminen, virallisten työelämän prosessien hallinta, yhteisöpedagogin ydinosaaminen ja kehittäjäosaaminen.

Opinnäytetyöni tavoitteena oli selvittää, mitä on sellainen yhteisöpedagogin ydinosaaminen, joka on hyödyksi perinteisten toimintakenttien eli nuoriso- ja järjestötyön ulkopuolella, sekä millaisiin nykypäivän ja tulevaisuuden työelämän haasteisiin voidaan löytää ratkaisuja yhteisöpedagogin osaamisen avulla. Tarkoituksena oli avata erityisesti työyhteisön kehittäjänä toimivan yhteisöpedagogin ydinosaamisen käsitteellistä sisältöä.

Jo opinnäytetyön loppumetreillä pyörittelin mielessäni blogia tai vastaavaa opinnäytetyön sisällöistä, ja olkoon tämä kirjoitus startti LinkedIn-artikkelisarjalle aiheeseen liittyen. Tervetuloa mukaan yhteisöpedagogin osaamisen moninaiseen maailmaan! Hyödynnän opinnäytetyöni antia osittain myös Työyhteisöinnostaminen-kirjassani, joka on ollut jo vuosia tekeillä ja ilmestyy vihdoin vuoden 2020 aikana.

Kysyin opinnäytetyöprosessini aikana yhteisöpedagogin nimikkeeseen ja osaamiseen liittyviä mielikuvia ja käsityksiä julkisella Twitter-tililläni ja Facebookissa sekä omassa profiilissani että yhdessä suljetussa ryhmässä, johon kuulun. Pyysin vastauksia erityisesti sellaisilta, joilla ei olisi varsinaista tietoa yhteisöpedagogin osaamisesta. Suurin osa vastauksista asetti yhteisöpedagogin nuorisotyöhön ja monilla oli muistikuvia sosionomin ja yhteisöpedagogin keskinäisen osaamisen vertailusta. Mielikuviin sisältyi usein jonkinlainen epämääräisyys osaamiseen liittyen, eli ei osattu tarkemmin kertoa osaamisesta eikä siitä, mihin yhteisöpedagogi voi työllistyä.

Joillakin vastaajilla mielikuvat veivät kaikenlaisten yhteisöjen kehittämiseen, mutta monet näistä vastauksista olivat sellaisilta ihmisiltä, joiden kanssa olin opinnäytetyöstäni tai omasta työstäni keskustellut aiemmin tai jotka myönsivät jo vastauksessaan, että heidän käsityksensä yhteisöpedagogin osaamisesta on muuttunut päivityksiäni seuratessaan. Laajempaa käsitystä yhteisöpedagogin moninaisesta osaamisesta oli tietenkin myös sellaisilla, jotka olivat tekemisissä työnsä, tutkimuksensa tai koulutuksensa puitteissa yhteisöpedagogien kanssa.

Yhteisöpedagogin vahvuuksina on siis perinteisesti nähty nuoruuden ymmärtäminen ja järjestötoiminnan organisointi. Aineistoni perusteella näissä ei kuitenkaan ole läheskään koko totuus yhteisöpedagogien osaamisesta, vaan nuoruuden asiantuntijuus laajenee ihmisen sekä ihmisyyden ymmärtämiseksi ja järjestöosaamisen rinnalle tulee laajempi osallisuutta, vuorovaikutusta sekä luottamusta vahvistava yhteisöllinen kehittäjäosaaminen. Osallisuuden, vuorovaikutuksen ja luottamuksen lisäksi keskeisiksi käsitteiksi nousivat dialogi, hiljainen tieto ja älykäs intuitio, empatia, myötätunto ja myötäinto, innostuksen ja sisäisen motivaation edistäminen ja johtaminen sekä elinikäinen oppiminen.

Yhteisöpedagogin osaamisessa työyhteisöjen kehittäjänä korostuu sosiaalipedagoginen valmentava ja innostava työote sekä pyrkimys toimintakulttuurin muutokseen. Vaikka yhteisöpedagogilla on välineitä ratkoa ratkaisukeskeisesti myös esimerkiksi työyhteisöjen vuorovaikutuksen ongelmia, on painotus kuitenkin ennaltaehkäisevässä ja toisaalta vahvasti kohti parempaa tulevaisuutta suuntaavassa lähestymisessä. Osaamisen ytimessä on elinikäisen oppimisen edistäminen sekä toiminta yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasolla.

Yrittääkö vaiko eikö yrittää, siinäpä vasta kysymys!

Eilen oli yrittäjän päivä. Tänä vuonna tuo päivä herätti minussa tavallista enemmän ajatuksia ja sai pohtimaan omaa yrittäjyyttäni sekä koko työuraani. Tänä aamuna Facebookin avatessani löysin vielä Naisyrittäjät-ryhmästä Mielimyllyn Niina Palmusen kommentin itsestäni, siitä miten 10 vuotta sitten olin toiminut hänelle esikuvana – jos Anita uskaltaa hypätä yrittäjäksi, miksen minäkin! Perustin tosiaan ensimmäisen toiminimeni, Anitan Onnistuksen vuoden 2008 alussa, mutta sen jälkeen olen kaksikin kertaa palannut päätoimiseen palkkatyöhön. Tällä hetkellä menossa on tuumailuvaihe ylemmän ammattikorkeakoulun opintojen puitteissa.

Ammatillinen identiteettini on kummallinen juttu. Toisaalta näen itseni hyvin vahvasti omalla paikallani innostajana, työyhteisöinnostajana, yhteisöpedagogina ja pedagogina muutenkin. Ansioluetteloni sillisalaatti kuitenkin antaa mahdollisuuksia muodostaa kuvaa vieläkin sekalaisemmasta ja laajemmasta osaamisesta. Menneen vuosikymmenen palkkatyöni ovat olleet sekä järjestön johtamista että työllistämiseen liittyvää uravalmennusta ja sen kehittämistä. Yhdistävänä tekijänä kaikessa on ollut maailman katseleminen sosiaalipedagogisten silmälasien läpi, sosiokulttuurisen innostamisen ideaalia tavoitellen.

Viimeisimmästä vuodesta olen ollut isomman osan työkyvytön tai vähintään puolikuntoinen kuin täydessä terässä. Yhteisöpedagogi YAMK -opinnot edistyvät silti varsin mukavasti ja aina johonkin väliin olen ehtinyt työkeikkojakin heittää. Pitkin vuotta mieleen on pullahdellut, että mitäpä sitten, kun opinnot keväällä 2019 päättyvät. Ryhdynkö hakemaan jotakin työpaikkaa, jatkanko yrittäjänä, olenko asiantuntijana enemmän opettaja vai kehittäjä, vai mitä oikein tulen olemaan?

Yrittäjyydessä olen kokenut itselleni etäisemmäksi itseni myymisen ja markkinoinnin. Vaikka esimerkiksi sosiaalinen media ja viestintä ylipäänsä ovat minulle tuttua kenttää, bisnesmaailmaan en ole koskaan kokenut solahtavani luontevasti. Jokin yritystoiminnassani on saanut minut toistuvasti tuntemaan, että tungen käärmettä pulloon. Olen saanut hyviä neuvoja siitä, että kannattaa keskittyä mahdollisimman paljon yhteen asiaan ja luoda sen ympärille myyvät tuotteet. Osaamiseni ja intressieni laajuus on kuitenkin saanut minut lähes ahdistumaan tästä keskittymisen ja tuotteistamisen pyrkimyksestä.

Menneen kesän jouduin yllättäen lepäämään laakereillani, kun pitkittynyt raudanpuute vei loputkin voimat. Tuossa tyhjässä tilassa, syvässä väsymyksessä ja aivosumussa, kaikenlainen säätäminen ja vääntäminen nollaantui. Kun ei muuta voinut, lopultakin annoin asioiden muotoutua tälle syksylle kuin itsestään. Laitoin jäihin kaiken minkä voin, myös Innostusta arkeen -verkkokurssin tekemisen, vaikka olin aloittanut sen jo viime talvena Egyptissä. Katsoin mitä kalenteriin tulee, kun en itse tunge sinne mitään. Jäin ihmettelemään, mihin päädyn ilman sen suurempaa markkinointia, levätessäni ja olemalla jaksamisen mukaan somessa ja muualla läsnä rehellisesti omana itsenäni.

Olin ennen tätä kesää ajatellut, etten yrittäjänä voi jatkaa ammatillista sillisalaattielämää, mutta niinpä vain tämä syksyni on ihanasti sekalainen – ja innostava! Opintojeni, joiden puitteissa kehitän yhteisöpedagogin ammattikorkeakoulutusta, tiedossa on muutama yksittäinen keikka innostajana työelämässä (lähinnä järjestömaailmassa), minut löytäneiden yksilövalmennusasiakkaiden tapaamisia sekä pitempikestoinen juuri käynnistynyt yhteistyö Siviilipalvelukeskuksessa työnhaun asiantuntijana.

Edelleen tiedän, että jatkossa markkinointiinkin täytyy satsata, varsinkin jos yritystoimintaansa haluaa laajentaa. Nyt kuitenkin jo luotan siihen, että kaikki vuosikymmenten aikana tekemäni työ kantaa hedelmää myös ikään kuin itsestään. Ehkäpä uskallan olla yrittäjä myös opintojeni päätyttyä toukokuun 2019 jälkeen.

Innostusta – vieläkin!

Kun viime vuosituhannen lopulla innostuin innostamisesta, en olisi voinut kuvitella että noin 15 vuotta myöhemmin innostus on hittisana, joka yritysmaailmassa kimpoaa vähintään joka toisen huulilta ja näppäimistöiltä vähän väliä puheissa ja somessa esiin. Tosin tuolloin ei ollut somesta tietoakaan, joten paljon on maailma on muuttunut muutenkin.

Viime aikoina, kun innostusta on tosiaan hehkutettu siellä sun täällä, olen huomannut, että se innostus ja ennen kaikkea innostaminen, joista itse olen kaikki nämä vuodet intoillut ja puhunut, onkin vähän eri juttu kuin tämän päivän puheiden vastaavat termit. Hieman on avattava historiaa taustaksi tämän oivalluksen jakamiselle.

Vuosituhannen vaihteessa innostamisesta innostui lähinnä osa nuorisotyö- ja järjestöväestä, johon itsekin kuuluin vastavalmistuneena kulttuuriohjaajana ja nuorisoalan projektityöntekijänä. Dosentti Leena Kurki toi Suomeen sosiokulttuurisen innostamisen sosiaalipedagogiikan sovellusalueena, julkaisi ensin yhdessä professori Juha Hämäläisen kanssa Sosiaalipedagogiikka-kirjan 1997 ja sitten oman Sosiokulttuurinen innostaminen –teoksen 2000. ”Sosiaalipedagogiikka on sosiaalisten ongelmien ehkäisemistä ja lieventämistä pedagogisin keinoin”, Juha Hämäläinen avasi. Sosiokulttuurinen innostamisen puolestaan Leena Kurki määritteli sosiaalipedagogisen toiminnan välineeksi, jonka avulla herkistetään ja motivoidaan ihmisiä osallistumaan sekä kasvamaan aktiivisiksi toimijoiksi yhteisöissään. Innostamisen termin taustalla on sana animation, johon sisältyy elämän antaminen, liikkeelle laittaminen sekä suhteeseen asettuminen ja toimintaan motivoituminen.

Nämä jutut kolahtivat nuoreen toiminnan naiseen ja maailmanparantajaan ensi kuulemalta! Syöksyin innoissani hankkimaan lisää tietoa, tein työn ohessa Jyväskylän kesäyliopistossa sosiaalipedagogiikan perusopintoja Kuopion yliopistoon sekä opiskelin nuorisotyön ja kansalaistoiminnan ammattikorkeakoulututkintoa Mikkelin ammattikorkeakoulussa, suuntautumisena nuoriso- ja sosiaalipedagogiikka.

Sosiokulttuurisesta innostamisesta ja sosiaalipedagogiikasta tuli minulle työni perustat ja päädyin niitä opettamaankin Lahden ammattikorkeakoulun tuntiopettajaksi pariksi lukuvuodeksi syksystä 2004 alkaen. Ammatillisen opettajan koulutuskin tuli sitten hankittua Haaga-Helian ammatillisesta opettajakorkeakoulusta. Projektitöiden kautta päädyin myös muun muassa Kansalaisfoorumin ohjaajakoulutuksiin sosiokulttuurisen innostamisen kouluttajaksi. Pikkuhiljaa viime vuosikymmenellä huomasin, että innostamisesta ja sen opettamisesta oli tullut se minun oma juttuni, punainen lanka kutakuinkin kaikkeen mitä tein.

Vuoden 2008 alussa kun toiminimelleni Anitan Onnistukselle tehtiin ensimmäisiä nettisivuja, niille lätkäistiin sloganiksi Innostusta ja onnistusta. Siellä se seisoo vieläkin, nettisivuillani ensimmäisenä, vaikka välissä ovat vaihtuneet kaupungit, maat ja maanosatkin, ja vaikka välillä yritys on lopetettu ja aloitettu uudestaan, sekä poikkesin myös palkkatyöntekijänä Suomen Nuorisosirkusliittoa luotsaamassa.

Tänään valmistelen taas kerran sosiokulttuurisen innostamisen osiota sirkusohjaajien pedagogiseen koulutukseen, eli teen tavallaan aikalailla samaa hommaa mitä jo noin 10 vuotta sittenkin. Silti tieni innostamisen parissa on vienyt näiden vuosien aikana myös aivan uuteen suuntaan. Oleellinen oivallus oli, että innostaminen siten kuin omalta koulutus- ja kokemustaustaltani sen ymmärrän, yhteisöllisinä tavoitteellisina oppimisprosesseina, on mahdollista viedä myös isojen yritysten ja muiden organisaatioiden maailmaan. Tajusin luoneeni yhdistelemällä kaikkea kokemaani ja oppimaani uuden toimintatavan, työyhteisöinnostamisen.

Joka päivä oivallan lisää jotakin siitä, miten arki-innostus eroaa pitkäjänteisistä innostamisen prosesseista, ja millainen mahdollisuus innostamisen pedagogisen otteen hyödyntämisessä innostuksen ylläpitäjänä on paitsi työhyvinvoinnin edistämisessä, sitä kautta myös isojen organisaatioiden toimivuuden ja tuottavuuden lisäämisessä.

On mahtavaa löytää se oma juttu, joka innostaa itseäni joka päivä, mutta vielä upeampaa on, että tuolla omalla jutullani voin auttaa niin monia muitakin innostumaan – ei vain hetkellisesti vaan pitkäkestoisesti, kun innostus voi kantaa jopa vuosikymmenien yli.

Ajatteles, jos se puu ei kaadu

2 kommenttia

Oletko sinä innostuja ja innostaja vai mielensäpahoittaja ja ankeuttaja? Näitä kysymyksiä olen kysynyt monta kertaa erilaisilta ryhmiltä viime aikoina levittäessäni työyhteisöinnostamisen ilosanomaa. Vaikka itse tiedän olevani vahvasti ensiksi mainittuja, välillä sisäinen keppihyypiöni (Esa Saarisen lanseerama termi) pääsee valloilleen ihan omalla kohdallani ja yritän märällä sienellä huitoa omaa innostumisen liekkiäni sammuksiin. Entä jos en osaakaan? Entä jos epäonnistun, entä jos kaikki hajoaa? Entä jos en jaksa?

Innostajan matkani varrella olen siteerannut paljon Tove Janssonin Muumi-tekstejä, mutta viime aikoina mielessä on pyörinyt aivan eniten Nalle Puh –lainaus A. Milneltä:

Nalle Puh ja Nasu istuivat ison puun alla.
”Ajatteles, jos puu kaatuisi kun me olemme sen alla!” Nasu virkkoi.
Nalle Puh oli pitkään hiljaa ja mietti asiaa, kunnes vastasi:
”Ajatteles, jos ei kaadu.”

Pyrin ajattelemaan Nalle Puhin tavoin, mutta joskus tuo nasumainen huoli pukkaa pintaan ja ajatukset kiertävät pahimpien mahdollisten vaihtoehtojen kautta. Olenhan monta kertaa tallannut omaa polkuani umpihankeen ja joskus voimat ovat loppuneet kesken kahlauksen. Sydämen ääni on kuitenkin niin vahva, että se jyskyttää aina lopulta yli kaiken ja innostuksen liekki roihahtelee yhä uudestaan.

Tämä alkuvuosi on ollut minulla taas kerran uuden aloittamista ja siten myös riskinottoa sekä epävarmuutta toimeentulosta. Kärsivällinen odottaminen ei kuulu impulsiivisen innostujan ykköshyveisiin ja siksipä sitä on täytynyt taas kerran opetella. Olen kuitenkin nyt tekemässä asioita, jotka parhaiten osaan ja luottamus tähän omaan osaamiseen on rakentunut viime vuosituhannelta alkaen, joten eipä minulla ole oikeasti syytä pelätä. Hyvä tästä tulee, kun vaan vähän vielä malttaa. Ajattelen, että ei se puu kaadu, ja jos kaatuukin, se on sen hetken murhe.  ”Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta huomisen voi sössiä murehtimalla”, toteavat myös Pauli Aalto-Setälä ja Mikael Saarinen kirjassaan Innostus.

Myös toiminnassa, jota työlläni edistän, on kyse pitkäjänteisyydestä ja kärsivällisestä prosessiin sitoutumisesta. Ammatillinen innostaminen ja työyhteisöinnostaminen ovat tosiaan paljon enemmän kuin hetkellinen innostus ja tohkeisuus. Sosiokulttuurisen innostamisen käsitteen Suomeen aikanaan tuonut dosentti Leena Kurki muistuttikin aivan aiheellisesti tohkeisuuden vaaroista, kun intoilin siitä Facebookissani. Tohkeisuudesta saa virtaa eteenpäin, mutta sinne tänne puuhasteluksi ei saa ns. vakava innostaminen mennä. Yhteisöllisissä oppimisprosesseissa tulee muistaa ja nähdä selkeänä toiminnan tarkoitus ja tavoitteet, eikä voi kesken kaiken tohkeissaan alkaa töhöttää johonkin toiseen suuntaan.

Tässäpä sitten yritän kultaista keskitietä kulkea eli edelleen saada virtaa innostumisesta ja tohkeisuudestakin sekä välittää sitä energiaa muille, mutta silti kärsivällisesti sitoutua pitkäkestoisiin innostamisen prosesseihin. On muistettava myös levätä, antaa asioille tilaa kypsyä, rakkaudella.

On elämä lyhyt, se pian tulee taakse jäämään, vain se mitä rakkaudesta teet, jää elämään.
(Tuntematon ajattelija, Brian Tracyn kirjasta Menestys ja onnellinen elämä)

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan kurkistamaan innostumiseen, innostamiseen ja ennen kaikkea työyhteisöinnostamiseen Helsingissä 10.6. tai Kellokoskella 11.6.

Omaa asiantuntijuutta löytämässä

Viime päivinä, samalla kun olen seuraillut ikkunasta, miten uutta vihreää ja värikästä versoaa yhä enemmän pihamaalle, olen lukenut Frank Martelan uutuutta, Valonöörit – Sisäisen motivaation käsikirjaa. ”Kauniit arvot ja unelmat jäävät tyhjiksi, jos ihmiseltä puuttuu kyky viedä ne käytäntöön”, toteaa Martela ja minä nyökyttelen. Juuri noin ajattelen, ja tuota valonööriyttä olen jo pitkään pyrkinyt vahvistamaan itsessäni ja muissa yhteisöllisten oppimisprosessien kautta – vaikka valonööri-termi onkin aivan uusi ja Suomessa Martelan lanseeraama. Joskus sitä toiminnan naisenakin jää silti leijumaan johonkin unelmien ja käytännön välille. Valonöörit-kirjasta löytyy paljon hyviä vinkkejä miten päästä eteenpäin, yksi niistä on kutsumuksellisen työn prosessimalli: ”1. Tunnista intohimosi, 2. Paikanna maailman tarve, jota intohimosi voi palvella, 3. Hanki tarvittavat taidot, 4. Hio tekemisellesi ansaintamalli, 5. Toimi!”

Itse olen tällä mallilla veivannut edestakaisin aikalailla nuoruudesta lähtien. Intohimot ovat olleet tiedossa, maailman tarvekin vähintään hämärästi, taitoja olen hankkinut aina lisää ja lisää, toiminutkin olen, mutta ansaintamalli on vaihdellut. En ole oikein koskaan osannut lopulta laittaa ammattitaitoani ja asiantuntijuuttani tiiviiseen pakettiin siten, että olisin voinut sitä tehokkaasti markkinoida. Olen tehnyt sitä sun tätä, siellä sun täällä.

Siitä taitaa olla ainakin 15 vuotta, kun oivalsin kunnolla, että osaan kohtalaisen hyvin tehdä kahta asiaa: kirjoittaa ja puhua. Näinä vuosina olen käyttänyt noita lahjojani erittäin monenlaisissa työympäristöissä ja tehtävissä sekä vapaa-ajan harrastuksissa. Lämpimikseni en ole halunnut lätistä enkä mitä tahansa raapustella, vaan taustalla on ollut lähes aina maailmanparantamisen sekä ihmisten auttamisen ja osallistamisen halu. Sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen löysin samoihin aikoihin tuon osaamisoivalluksen kanssa ja niiden ilosanomaa olen sekä opiskellut että levittänyt vaihtelevalla tehokkuudella.

”Rohkeus elämänmuutokseen kasvaa hiljaisessa, levollisessa läsnäolossa. Vauhtia pitää hidastaa eikä lisätä.” Tämä lainaus on Tommy Hellstenin ajatuskokoelman Kun uskot unelmiisi, alat kasvaa niitä kohti esittelytekstistä. Hidastamalla löytyy rohkeutta, mutta myös oivalluksia. Viime kuukausina olen pystynyt vihdoin antamaan itselleni kunnolla tilaa ja aikaa, jopa ilman aivan valtavaa pakkoa hidastamiseen. Paitsi viisaista kirjoista ja aikuisten sanoista, olen oppinut oikeaa asennetta 3-vuotiaalta pojaltani, joka lähtee aina löytämään kadonneita asioita, ei puhu etsimisestä ollenkaan. En siis ole viime aikoina elänyt etsikkoaikaa, vaan ollut löytöretkellä.

Mitä sitten olen löytänyt? Edelleen tiedän osaavani puhua ja kirjoittaa, edelleen aion niitä tehdä, matkassa mukana kaikki näiden vuosien opitut taidot ja asiat, osa niistä kantapään kautta tutuksi tulleita. Uutta on kuitenkin tekemisen keskittäminen ja selkeämpi tuotteistaminen sekä aivan omien toimintamallien luominen näkyväksi. Olen tainnut vihdoin ymmärtää, että jos on asiantuntija jossakin, ei edistä ainakaan liiketoimintaa se, että itsekseen puolisalaa siitä asiantuntijuudestaan nautiskelee ja jakaa salaisuutensa muutaman asiaan vihkiytyneen ihmisen kanssa.

Ikään kuin viimeinen niitti oivallukseen tuli Anja Kadziolkan MamaOnBis-blogikirjoituksesta, jossa hän kertoo kuinka rajasi palveluitaan ja siivosi nettisivustonsa.  Nyt on Onnistuksenkin nettisivuilta karsittu pois kutakuinkin kaikki muu paitsi ne oleelliset: minä ja yritys, innostaminen ja kirjoittaminen.

Tällä hetkellä pyrin keskittymään mahdollisimman paljon yhteen isoon tekeillä olevaan omaan tuotteeseen eli työyhteisöinnostajan valmennusohjelmaan, jonka pilottiryhmät käynnistyvät viimeistään syksyllä 2015 yritysmaailman yhteistyökumppanien kanssa. Valmennusohjelmassa yhdistetään sosiokulttuurista innostamista sekä monenlaista työssä innostumiseen ja innostavaan johtajuuteen liittyvää teoriaa ja käytäntöä. Valmennusohjelman osallistujista tulee oivallusten ja yhteisöllisen oppimisen kautta omien työyhteisöjensä innostamisprosessien ohjaajia.