Avainsana-arkisto: innostus

Kesäkuulumisia Onnistuksesta

Kesä! Ihana, lämmin ja aurinkoinen kesä! Se on täällä nyt, ja tämäkin yrittäjä ottaa itselleen kunnon loman. Entä sinä, onko sinulla loma tuloillaan tai meneillään?

Viime aikoina aivoissani on ollut ruuhkaa. Yllättäviä tarjouksia ja pohdintoja tulevasta, paljon työtä ihan perusjuttujen äärellä, varsinkin pääasiakkaani Siviilipalveluskeskuksen töissä, henkilöstö- ja talousosaajan opintojakin. Vie ehkä hetken jos toisenkin, ennen kuin lepotila on täysin saavutettu ja asiat jäsentyvät kohdilleen.

Parasta on kuitenkin sellainen aivan huikea energia ja voima, joka minussa tuntuu jylläävän. Vaikka se on laadultaan henkistä ja psyykkistä, se on yhtä fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Kaikenlaisten terveysongelmien, viimeksi yli puoli vuotta silmissäni aktiivisena olleen iriitin, kanssa painiminen on tällä erää ohi. Voin hyvin, kaikki on hyvin.

Kun tänään, 23.6. suljen Siviilipalveluskeskuksen Teamsin ja Outlookin, tavoitteena on avata ne seuraavan kerran vasta elokuun alussa. Muita työasioita yrittäjällä on toki silloin tällöin hoidettavana, mutta pääasiassa lomailen tulevat viikot.

Heinäkuun pari viimeistä viikkoa on merkattu kalenteriin ikuisuusprojektin loppuunsaattamiselle, vihdoin. Arvaatkos mikä tuo projekti on? No tietenkin kirja työyhteisöinnostamisesta!

Työyhteisöjen innostukseen ja innostamiseen liittyviä työkeikkoja on kivasti tulossa ihan livenä jo syksyyn, tällä kertaa yritys- ja kuntapuolella, ja niitä mielelläni teen lisääkin kaikenlaisissa organisaatioissa. Edelleen myös verkossa koulutukset ja valmennukset mahdollisia, esimerkiksi Teamsissa tai Zoomissa.

Innostusta arkeen -verkkokurssi julkaistiin maaliskuussa, ja on edelleen saatavilla täältä. Verkkokurssien sarja jatkuu, kunhan ehdin siihen kunnolla panostaa, seuraavan työnimenä on Innostamisen aakkoset. Kaikenlaista on siis meneillään ja tuloillaan.

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,
jolla on aikaa ja tilaa unelmille,
ja mielen vapaus, ja mielen vapaus.”
(Vexi Salmi)

Parasta mahdollista kesää sinulle, kirjaimellisesti erittäin lämpimin ja aurinkoisin terveisin Pertunmaalta mökkiterassilta!

innostuksen ja levon tasapainoa löytämässä

Oletko loman tarpeessa tai kenties talvilomalla juuri nyt? Itse raivasin kalenteriin viiden päivän lomasen, joka tulikin todella tarpeeseen. Normaalisti vietän jokaisesta talvesta osan perheemme toisessa kodissa Egyptin Sharm el Sheikhissä, niin arkea elellen kuin lomaillenkin, ja siellä arkikin on hieman toisenmoista. Nyt on kuitenkin valoisa ja lomaisa tunnelma täytynyt löytää lähempää.

Mikä sinua kuormittaa, mikä lisää loman kaipuuta? Moni yrittäjä sanoo, että työ on elämäntapa eikä lomalle ole tarvetta. Vaikka itsekin rakastan suuresti kaikkea työtäni, en silti voisi kuvitella eläväni lomatta. Toisaalta tässä ajassa kuormitusta monilla lisää myös se, että työtä ei ole tai epävarmuus sen jatkumisesta ja taloudelliset huolet painavat mieltä. Olen itse toki erittäin kiitollinen siitä, että saan tehdä edelleen tätä rakastamaani työtä innostajana, kouluttajana ja työelämävalmentajana. Teamsissa, Zoomissa, verkossa.

Olen opetellut pitämään täysin vapaita viikonloppuja ja mahdollisimman paljon keskittämään työt päiviin pitkien iltojen sijasta. Joskus kuitenkin innostus ja työn määrä vievät voiton. Tauotus unohtuu työpäivistä, päivät venyvät iltaan ja töiden jälkeen väsymys on niin syvää, ettei aina jaksa edes kävelylle. Tällaiset vaiheet kostautuvat omassa olotilassa hyvin pian. Elimistö on usein mieltä viisaampi. Minulla krooninen iriitti ja migreeni ovat niitä muistuttajia, jotka iskevät päälle, kun itse kuormitan itseäni liikaa.

Tasapaino innostuksen ja draivin sekä pysähtymisen ja levon välille ei ole aina ihan helppoa löytää. Toisille kultaisen keskitien kulkeminen on helpompaa kuin toisille, mutta innostujankin on mahdollista viimeistään kantapään kautta opetella tätä balanssia. Tunnistatko itselläsi tämän haasteen?

Innostuakin voi siis liikaa. Silti innostus on se elämän kantava voima, jonka avulla jaksan päivästä toiseen. Viime aikoina olen innostunut ihan eniten verkkokursseista, joita rakennan tälle ja ensi vuodelle. Niistä ensimmäisenä käynnistyy täysin uudistunut Innostusta arkeen -kurssi 8.3.2021.

Enpä tiennyt aloituspäivää päättäessäni, että tuona samana päivänä alkaa ainakin täällä Uudellamaalla taas tiukempi koronasulku. Innostusta arkeen todellakin kaivataan tässä ajassa! Kurssilla ei kuitenkaan unohdeta myöskään tuota innostuksen ja levon välistä tasapainoa.

Kaipaatko sinäkin lisää innostusta (tai sen tasapainoa) arkeen?

LUE LISÄÄ JA ILMOITTAUDU MUKAAN!

Oman innostuksen ja voiman lähteillä

Mikä on se voima, joka sinua ajaa eteenpäin arjessasi ja työssäsi? Minulla se on suuri innostus sisäisten valojen sytyttelyyn ja kutsumus tehdä maailmasta hitusen parempi paikka, hetki ja kohtaaminen kerrallaan. Uskon yhteisön voimaan ja jokaisen ihmisen valmiuksiin olla oman hyvän elämänsä asiantuntija. Haluan luoda toivoa sekä edistää jatkuvaa oppimista ja sivistystä.

Haluatko kuulla, mistä minun innostukseni on syntynyt ja kasvanut? Sehän on totta, että ”innostaa ei voi, jos ei ole itse innostunut.” Tämä lause on jäänyt mieleeni vuosituhannen vaihteesta todennäköisesti Leena Kurjen kirjasta Sosiokulttuurinen innostaminen. Oman syvimmän innostukseni ja samalla elämäntehtäväni löysin samoihin aikoihin kuin tuo kirja ilmestyi.

Olin vastavalmistuneena kulttuuriohjaajana Jyväskylässä lähtenyt hakemaan oppisopimuslisäkoulutuksen kautta nuorisotyön parista lisää ammatillista pohjaa työlleni vuoden 1999 alussa. Ohjaajani ja mentorini, pitkän linjan nuorisotyöntekijän Marja-Leena Tiihosen kanssa kävimme paljon keskusteluja yhteisöllisyydestä, toimijuudesta, osallisuudesta, luottamuksesta — ja innostamisesta, jolla näitä asioita edistetään.

Seuraavien muutaman vuoden aikana eri yhteisöjen kanssa toteuttamieni projektien, nuorten osallisuustoiminnan, kulttuurisen nuorisotyön, asukas- ja kansalaistoiminnan, järjestötoiminnan ja yrittäjyyskasvatuksen parissa rakentui pohja sille ammatillisuudelle, joka edelleen on työni perusta. Samalla täydensin koulutukseni työn ohessa yhteisöpedagogiksi ja myöhemmin myös ammatilliseksi opettajaksi.

Vaikka edelleen ison osan kaikesta työstäni olen tehnyt nuorten ja nuorten aikuisten sekä järjestöjen parissa, vuosien varrella on kasvanut palo jalkauttaa jo työurani alussa löytämiäni aidon osallisuuden ja yhteisöllisyyden oppeja laajemmin myös muualle kuin nuoriso- ja kansalaistoiminnan kentälle. Tästä palosta syntyivät työyhteisöinnostamisen ensimmäiset pilottivalmennukset 2015-2016 sekä yhteisöpedagogin ylemmän korkeakoulututkinnon opinnäytetyöni, jonka tein vuosina 2017-2019 Humanistisen ammattikorkeakoulun työyhteisön kehittäjäkoulutuksesta.

Tästä palosta valmistuu tämän vuoden aikana myös vihdoin ikuisuusprojektiksi muodostunut työyhteisöinnostamisen kirjani sekä verkkokurssien sarja.

Haluaisitko sinä saada vinkkejä oman innostuksen löytämiseen ja sen ylläpitämiseen? Tahtoisitko oppia jakamaan positiivista asennetta ja innostuksen energiaa yhä enemmän ympärillesi? Oletko kiinnostunut innostamisesta ammatillisena toimintana? Jos tälläiset asiat kiinnostavat sinua, tervetuloa Onnistuksen postituslistalle tästä.

Yrittääkö vaiko eikö yrittää, siinäpä vasta kysymys!

Eilen oli yrittäjän päivä. Tänä vuonna tuo päivä herätti minussa tavallista enemmän ajatuksia ja sai pohtimaan omaa yrittäjyyttäni sekä koko työuraani. Tänä aamuna Facebookin avatessani löysin vielä Naisyrittäjät-ryhmästä Mielimyllyn Niina Palmusen kommentin itsestäni, siitä miten 10 vuotta sitten olin toiminut hänelle esikuvana – jos Anita uskaltaa hypätä yrittäjäksi, miksen minäkin! Perustin tosiaan ensimmäisen toiminimeni, Anitan Onnistuksen vuoden 2008 alussa, mutta sen jälkeen olen kaksikin kertaa palannut päätoimiseen palkkatyöhön. Tällä hetkellä menossa on tuumailuvaihe ylemmän ammattikorkeakoulun opintojen puitteissa.

Ammatillinen identiteettini on kummallinen juttu. Toisaalta näen itseni hyvin vahvasti omalla paikallani innostajana, työyhteisöinnostajana, yhteisöpedagogina ja pedagogina muutenkin. Ansioluetteloni sillisalaatti kuitenkin antaa mahdollisuuksia muodostaa kuvaa vieläkin sekalaisemmasta ja laajemmasta osaamisesta. Menneen vuosikymmenen palkkatyöni ovat olleet sekä järjestön johtamista että työllistämiseen liittyvää uravalmennusta ja sen kehittämistä. Yhdistävänä tekijänä kaikessa on ollut maailman katseleminen sosiaalipedagogisten silmälasien läpi, sosiokulttuurisen innostamisen ideaalia tavoitellen.

Viimeisimmästä vuodesta olen ollut isomman osan työkyvytön tai vähintään puolikuntoinen kuin täydessä terässä. Yhteisöpedagogi YAMK -opinnot edistyvät silti varsin mukavasti ja aina johonkin väliin olen ehtinyt työkeikkojakin heittää. Pitkin vuotta mieleen on pullahdellut, että mitäpä sitten, kun opinnot keväällä 2019 päättyvät. Ryhdynkö hakemaan jotakin työpaikkaa, jatkanko yrittäjänä, olenko asiantuntijana enemmän opettaja vai kehittäjä, vai mitä oikein tulen olemaan?

Yrittäjyydessä olen kokenut itselleni etäisemmäksi itseni myymisen ja markkinoinnin. Vaikka esimerkiksi sosiaalinen media ja viestintä ylipäänsä ovat minulle tuttua kenttää, bisnesmaailmaan en ole koskaan kokenut solahtavani luontevasti. Jokin yritystoiminnassani on saanut minut toistuvasti tuntemaan, että tungen käärmettä pulloon. Olen saanut hyviä neuvoja siitä, että kannattaa keskittyä mahdollisimman paljon yhteen asiaan ja luoda sen ympärille myyvät tuotteet. Osaamiseni ja intressieni laajuus on kuitenkin saanut minut lähes ahdistumaan tästä keskittymisen ja tuotteistamisen pyrkimyksestä.

Menneen kesän jouduin yllättäen lepäämään laakereillani, kun pitkittynyt raudanpuute vei loputkin voimat. Tuossa tyhjässä tilassa, syvässä väsymyksessä ja aivosumussa, kaikenlainen säätäminen ja vääntäminen nollaantui. Kun ei muuta voinut, lopultakin annoin asioiden muotoutua tälle syksylle kuin itsestään. Laitoin jäihin kaiken minkä voin, myös Innostusta arkeen -verkkokurssin tekemisen, vaikka olin aloittanut sen jo viime talvena Egyptissä. Katsoin mitä kalenteriin tulee, kun en itse tunge sinne mitään. Jäin ihmettelemään, mihin päädyn ilman sen suurempaa markkinointia, levätessäni ja olemalla jaksamisen mukaan somessa ja muualla läsnä rehellisesti omana itsenäni.

Olin ennen tätä kesää ajatellut, etten yrittäjänä voi jatkaa ammatillista sillisalaattielämää, mutta niinpä vain tämä syksyni on ihanasti sekalainen – ja innostava! Opintojeni, joiden puitteissa kehitän yhteisöpedagogin ammattikorkeakoulutusta, tiedossa on muutama yksittäinen keikka innostajana työelämässä (lähinnä järjestömaailmassa), minut löytäneiden yksilövalmennusasiakkaiden tapaamisia sekä pitempikestoinen juuri käynnistynyt yhteistyö Siviilipalvelukeskuksessa työnhaun asiantuntijana.

Edelleen tiedän, että jatkossa markkinointiinkin täytyy satsata, varsinkin jos yritystoimintaansa haluaa laajentaa. Nyt kuitenkin jo luotan siihen, että kaikki vuosikymmenten aikana tekemäni työ kantaa hedelmää myös ikään kuin itsestään. Ehkäpä uskallan olla yrittäjä myös opintojeni päätyttyä toukokuun 2019 jälkeen.

Maailma on kaunis – arkenakin

”Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille, ja sielun vapaus, ja sielun vapaus.” Jokaisena kesänä mökkirannassa tuo Vexi Salmen sanoittama laulu alkaa soida päässäni. Kukaan ei jaksa olla jatkuvasti energinen ja innostunut, vastapainoksi tarvitaan ”aikaa ja tilaa unelmille”, pysähtymistä ja lepoa. Minulle tämä mökki lapsuudenmaisemissani Pertunmaalla on yksi tärkeimmistä hiljentymisen sekä akkujen lataamisen paikoista. Sellainen on myös Egyptin Sharm el Sheikhissä, toisessa kodissamme.

Takana on täysin erilainen vuosi, kuin olisin viime kesäkuussa voinut kuvitella. Elämä on pakottanut laittamaan asiat taas kerran uuteen järjestykseen sairastumisen ja uupumisen myötä. Tällä hetkellä toipuminen on hyvässä vauhdissa. Olen myös löytänyt yhteisöpedagogi YAMK -opinnoista juuri nyt oikean paikkani yhteisöpedagogin osaamisen pohtimisen ja työyhteisönkehittäjäkoulutuksen kehittämisen ääreltä.

Olen opetellut kuuntelemaan itseäni, pitämään elämän palapelin jonkinmoisessa järjestyksessä, tekemään vain palan kerrallaan. Suunnittelin käynnistäväni uuden Innostusta arkeen -verkkokurssin jo keväällä ja kuvasin siihen videopätkiä Sharmissa tammi-helmikuussa. Lopulta olen palaamassa asian äärelle vasta nyt, kesäkuussa. Kaikella on aikansa ja paikkansa. Kuvaan ja kirjoitan kurssille lisää materiaalia kesäisissä kotimaisemissa Kellokoskella sekä täällä mökillä.

Kun nyt jatkan verkkokurssin rakentamista, olen itse sukeltanut pohjia myöten innostuksen sudenkuoppiin ja käännellyt innostuksen kaikki puolet. Vaikka liikumme samoissa teemoissa kuin aiemminkin eli pohdimme esimerkiksi innostuksen liekin sytyttämistä ja sen ylläpitämistä, sisäistä motivaatiota, hyvää elämää ja muiden innostamista arjessa, uskaltanen luvata näkökulman laajentuneen ja syventyneen entisestään.

Intohimoni innostaminen, erityisesti sosiokulttuurinen innostaminen ja ylipäänsä sosiaalipedagoginen lähestyminen kaikkeen työhön ihmisten kanssa, on säilynyt ja vahvistanut paikkaansa elämässäni. Edelleen kun puhun innostuksesta, puhun suuremmasta ja vahvemmasta asiasta kuin arkikielen innostuksesta. Puhun hetkeä pitempään kestävästä liekin roihusta, sydämen palosta ja yhteisöllisestä voimasta.

Koska opettelen antamaan itselleni aikaa, en uskalla luvata verkkokurssin julkistamisen päivämäärää. Sen sijaan lupaan pyrkiä tekemään kurssista sellaisen, että sen tuomien oivallusten kautta on oikeasti mahdollista löytää voimaa arkeen, oli sitten meneillään parempi tai pahempi päivä. Lupaan myös kirjoitella kesän aikana muutaman blogitekstin verran ajatuksiani aihetta sivuten.

”On vapautta kuunnella metsän huminoita, kun aamuinen aurinko kultaa kallioita, ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä. On vapautta valvoa kesäisiä öitä ja katsella hiljaisen haavan värinöitä, ja elää elämäänsä, ja elää elämäänsä.”

Sisäistä motivaatiota, innostamista ja sisua

Työyhteisöinnostaminen viettää tänään 1-vuotissyntymäpäivää! Raskausaika tällä idean synnytyksellä oli tulkinnoista riippuen jotakin kahden kuukauden ja 10 vuoden välillä. Pilottivalmennusryhmien toiminta on nyt saatu kutakuinkin päätökseen ja kirjoitan niiden prosesseja tällä hetkellä auki, aihepiiristä riittää pohdintaa kirjaksi asti.

Olen pohtinut erityisesti sisäisen motivaation syntyä ja ylläpitämistä sekä myös sen johtamista suhteessa innostukseen, innostamiseen ja innostuksen johtamiseen aika tavalla viimeisen vuoden aikana, kehittäessäni työyhteisöinnostamisen toimintamalleja. Sisäinen motivaatio ja innostus sellaisena kuin itse ne käsitän, pitkäkestoisina roihuina, ovat läheistä sukua keskenään. Molemmat ovat lähtökohtaisesti henkilökohtaisia, sisäisiä kokemuksia ja tunteita, mutta molemmat kasvavat ja molemmista saadaan todellinen voima irti vasta yhteisöllisen oppimisen ja kasvun kautta.

Usein lainaamani filosofi Frank Martela on kirjasssaan Valonöörit – sisäisen motivaation käsikirja todennut, että elämässä on vain kaksi suurta kysymystä: mitä haluan tehdä ja miten saan sen tehtyä. Ihminen haluaa tehdä asioita, jotka kokee tekemisen arvoiseksi. Ne ovat yleensä juuri niitä asioita, jotka ovat intohimomme kohteita ja herättävät innostusta. Tarvitaan myös itsetuntemusta, jotta tunnistaa omat todelliset kiinnostuksen, innostuksen ja arvostuksen kohteensa: mikä on minulle todella tärkeää, mikä toisarvoista.

Innostuksesta toimintaan, sisulla tuloksiin

Jotta voisi tehdä niitä kaikkein tärkeimpiä asioita, on mietittävä myös menetelmiä eli sitä, mitkä tekemisen tavat johtavat päämääriemme saavuttamiseen. On muutettava elämää niin, että pääsee edes hiukan paremmin toteuttamaan näitä asioita. Kirjailija, professori Leo Buscaglia on todennut, että muutos on kaiken oppimisen lopputulos. Niinpä innostamalla, aikaansaamalla yhteisöllisiä oppimisprosesseja, voi edistää ihmisissä muutoksen syntymistä. Innostaja ei pyri muuttamaan ketään, vaan herättämään oivalluksia jokaisen oman muutoksen suunnasta.

Innostamisen menetelmistä löytyy myös työkalupakki itsestä riippumattomista muutoksista selviämiseen ja uuden luomiseen, onhan sosiokulttuurinen innostaminen syntynytkin sekä käsitteenä että toimintana Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, yhteiskunnan jälleenrakennusvaiheessa. ”Muutoksen salaisuus on keskittää kaikki voimasi, ei vanhan vastustamiseen, vaan uuden rakentamiseen”, kuten jo Sokrateksen kerrotaan sanoneen. Sosiaalipedagogiikan, jonka yksi sovellusalue sosiokulttuurinen innostaminen on, katsotaankin joidenkin sen oppihistoriaa koskevien käsitysten mukaan saaneen alkunsa jo antiikin aikoina.

Muutoksissa tarvitaan paitsi sisäistä motivaatiota, innostusta, innostamista, myös tahdonvoimaa. Yhden verkkokurssini Facebook-ryhmässä oli tällaista pohdintaa: ”Minusta innostumista voisi vähän kuvailla kuin rakastumisen tunteena: silloin kaikki saattaa tuntua helpolta, kauniilta ja selkeältä. Tahtotila taas tulee esiin, kun rakastumisesta siirrytään rakastamiseen, itse työhön.” Juuri tuosta on minunkin mielestäni kyse. Innostus, intohimo ja halukin tulevat ensin ja tuovat tullessaan myös motivaatiota, mutta tahdonvoimaa tarvitaan silloin kun asiat eivät etenekään niin helposti.

Tuon verkkokurssiltani lainaamani tekstin kirjoittaja käytti tahdonvoimasta sanaa sisu, joka onkin varsin kuvaava. Kun edessä on tarpeeksi ryteikköinen suo, ei kuokkaa jaksa iskeä maahan kerta toisensa jälkeen lopulta minkään muun kuin tahdon voimalla, sisulla. Sisututkija Emilia Lahti on kuvannut sisun olevan jotakin sellaista, joka menee jopa tietoisen tahdonvoiman yli. Sisu on tarttumista viimeiseen oljenkorteen ”kokosydämisellä otteella ja mahdottomalta tuntuvan muuntamista mahdolliseksi”.

Oletko sinä valonööri?

”Tärkeintä elämässä on valo ja liike.” Nämä asunnottoman Jasun sanat aloittavat edellä mainitun Frank Martelan Valonöörit-kirjan, johon lainaus on löydetty Helsingin Sanomista 26.10.2008 artikkelista ”Joku voisi sanoa pummi, mutta olen vielä hengissä”. Martela kiteyttää valonööri-termissään hyvin innostajan perusolemuksen, vaikkei innostamisesta varsinaisesti puhukaan. Valonööriyttä tarvitaan jotta voi olla oman elämänsä innostaja, arjen innostaja lähipiirissään tai jopa ammatillinen innostaja.

”Valonööri on valon lähde, hänestä paistaa lämpö ja omaehtoiset myönteiset elämänarvot”, Martela kuvailee. Nööri valon perässä viittaa insinööriin, joka tässä tapauksessa nähdään käytännöllisyyden, toimintakyvyn ja aikaansaamisen viitteenä. Valonööri ei siis vain hehku sisäistä valoa, vaan hänellä on myös työkaluja toimia niin, että syntyy tulosta. Valonöörissä yhdistyvät elämäntaito, elämänarvostus ja elämänhallinta.

”Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri.” Itse lisään vielä, että silloin kun valonööri kykenee erilaisin menetelmin myös edesauttamaan valonööriyttä muissa, silloin kyse voikin olla jo innostajasta. Innostaja-valonöörit voivat auttaa muita selviämään muutosten yli ja rakentamaan jotakin uutta tässä jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Millainen elämä on sinulle hyvä?

Olen viime aikoina pohtinut hyvän elämän sekä hyvän arjen käsitteitä ja niiden sisältöä erityisen paljon, niin omalla kohdallani kuin työyhteisöinnostamisen ryhmien ja Innostusta arkeen –ryhmien parissa, sekä verkkokursseilla että livekohtaamisissa. Tein tammikuussa itselleni uuden unelmakartan, johon liimasin muun muassa tällaisen tekstin: ”Vaikka juhliminen on kivaa, pitää olla arki, jossa on tyytyväinen.” Tyytyväisyys on subjektiivinen kokemus, ja toisen tylsä arki voi olla jotakin, mikä toiselle on saavuttamaton haave.

Itse olen löytänyt perhearjen onnen vasta näin hieman kypsemmällä iällä, enkä olisi 10 vuotta sitten voinut kuvitella, että joskus vielä minulle on ihana päivä voi olla sellainenkin, jolloin puuhailen lapsen kanssa, siivoilen ja kokkailen, ja lösähdän illalla puolison kainaloon sohvalle. Ei tarvitakaan aina sen kummempaa äksöniä eikä suuria elämyksiä.

Filosofi Lauri Järvilehto on kirjoittanut blogissaan näin: ”Nähdäkseni hyvä elämä ei löydy prinsessahäistä tai perjantaipullosta, vaan maanantai-iltapäivästä kello 13.30. Siis ihan tavallisesta arjesta, kun puuhaamme normaalien askareidemme parissa. Mutta jotta tämä toteutuu, täytyy askareiden vastata sitä, mistä olet aidosti kiinnostunut.” Kiinnostuksenkohteetkin voivat ajan kanssa muuttua, joten oman hyvän elämän rakentamiseen tarvitaan myös peiliin katsomista, itsetuntemusta.

Hyvän elämän palapelin palasia

Hyvä elämä on yksi sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen peruskäsitteistä. Jokainen on oman arkensa asiantuntija ja siten myös määrittää oman hyvän elämänsä sisällön. Innostajan tehtävä on herkistää oivaltamaan miten yksilö voi yhteisön jäsenenä omilla toimillaan tehdä elämästään parempaa. Innostamisen tavoitteena on siis yksilön elämänlaadun ja itseohjautuvuuden parantaminen, sitä kautta yhteisön ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin lisääminen.

Vaikka jokainen itse määrittelee sen, millainen elämä on hyvää elämää, innostajalla on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, millaiset asiat hyvässä elämässä tulisi olla kohdillaan. Yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum on Aristoteleen virikkeiden pohjalta määritellyt ihmisyyden peruskokemusalueet, jotka kuuluvat hänen mielestään jokaisen ihmisen hyvään elämään tavalla tai toisella.

1. Ruumilllisuus: fyysinen keho ja sen perustarpeiden täyttyminen
2. Mielihyvän ja nautinnon kokeminen: fyysinen ja henkinen nautinto, ilo
3. Kognitiivisten valmiuksien käyttäminen: havaitseminen, mielikuvitus, ajattelu
4. Käytännön taitojen harjoittaminen: tekniset kyvyt tehdä asioita
5. Suhde luontoon: sopusointu ympäröivän elämän kanssa
6. Huumori, leikki, virkistys: nauru, luovuus, harrastukset
7. Ihmissuhteet ja yhteisöelämä: kyky kiintyä läheisiin ihmisiin, kuuluminen yhteisöön
8. Elämän päämäärien asettaminen: vapaus määritellä ne itse
9. Elämänkaaren kokonaisuus ja elämän rajallisuus: mahdollisuus kokea täydellinen elämänkaari, oli se sitten lyhyt tai pitkä

Tanssi nyt kun musiikki vielä soi

Suomalainen filosofi Frank Martela on todennut, että ihminen kokee elämän elämisen arvoiseksi ja sisäinen motivaatio syntyy, kun neljä psykologista perustarvetta täyttyvät. Nämä tarpeet ovat vapaaehtoisuus, kyvykkyys, läheisyys ja hyväntekeminen. Vapaaehtoisuus ja kyvykkyys ovat itsensä toteuttamisen perustarpeita, läheisyys ja hyväntekeminen puolestaan itsensäylittämisen perustarpeita. Professori Anne Birgitta Pessi on sanonut: ”Ihminen elää hyvinvoivaa, merkityksellistä elämää vain yhteydessä toisiin ihmisiin.”

Yhteys toisiin ihmisiin toistuu yhä uudestaan hyvän elämän määrittelyissä. Martela julkaisi syksyllä 2015 blogikirjoituksen, jossa hän tarjosi yhden lauseen ratkaisut kaikkiin elämän peruskysymyksiin. Kysymykseen ”Mitä on hyvä elämä?” hän vastasi näin: ”Elämää, jossa ei kärsi puutteesta ja jossa pääsee toteuttamaan itseään ja löytää myönteisen yhteyden toisiin ihmisiin.” Kysymyksen ”Miten elää hyvä elämä?” lause oli yhtä lausetta pitempi:

”Tunne itsesi. Uskalla toteuttaa itseäsi. Vahvista yhteyttäsi toisiin ihmisiin. Tee merkityksellisiä asioita. Avaa silmäsi kauneudelle. Joku päivä kuolet. Tanssi nyt kun musiikki vielä soi.”

*
Yhteyttä toisiin ihmisiin, merkityksellisiä kohtaamisia, hyvän elämän pohdintaa ja vertaisinnostamista voi löytää vaikkapa Innostusta arkeen –ryhmästä, 9.3. alkavaan iltapäiväryhmään mahtuu vielä mukaan.

Annatko itsellesi luvan olla vain?

Palaan aina tasaisin väliajoin erään tietyn kirjan pariin. Tuo kirja on Pysähdy – olet jo perillä, jossa Tommy Hellsten käy läpi 12 oivalluksen polun. Hellsten rohkaisee kirjassa pysähtymään, tekemään havaintoja ja ottamaan etäisyyttä elämän kiireeseen ja suorittamiseen. Tuo Hellstenin kirja on ollut minulle viime vuosina tärkeä oivallusten lähde opetellessani levollisuutta ja pysähtymistä kaiken innostuneen töhöttämisen ja tehokkaan tekemisen vastapainoksi.

”Lepo syntyy siitä, että saa olla. Siitä, ettei ainoakaan minuutti sojota mihinkään suuntaan. Marssini on loppunut, ja minuutit vetäytyneet luoliinsa nuolemaan haavojaan. Lepoa on se, että makaan paikallani ja annan auringon lohduttaa.” (Tommy Hellsten)

Lepo syntyy siitä, että saa olla. Niin yksinkertaista, ja kuitenkin joskus niin vaikeaa, antaa varsinkin itselleen lupa vain olla. Suorittaminen jää helposti päälle ja takaraivossa saattaa huudella vaikkapa äidin tai puolison ääni, että ”mitä sinä siinä pihakeinussa tyhjänpanttina istut ja lehtiä pläräilet, ajaisit vaikka nurmikon joutessasi!” Joskus tuo ääni saattaa kuulua aivan oikeasti jonkun läheisen suusta, mutta usein se on omien asenteidemme huutelua meille itsellemme.

Jos emme anna itsellemme lupaa olla vain, mitenhän osaamme sitten kanssakulkijoina ja innostajina, missä tahansa työssä ihmisten parissa, olla läsnä sekä antaa toisille tilaa ja aikaa, viestiä levollisuutta ja sitä ettei ole kiire mihinkään. Eipä taida onnistua. Ihminen ei voi myöskään luoda uutta, ellei uudistu, ja jotta voi uudistua, on päästettävä välillä irti kaikesta suunnittelusta ja ponnistelusta sekä annettava alitajunnan työstää asioita rauhassa.

Kovapäisten koulussa

Loppuvuonna 2015 otin kuutena lähes peräkkäisenä maanantaiaamuna puhelimen käteeni soittaakseni Tuusulan kunnan terveyspalveluiden keskitettyyn ajanvaraukseen. Ensin oli lapsella tulehdus korvassa, sitten minulla silmässä, sitten lapsella silmässä, sitten minulla silmässä, sitten minulla silmässä vähän erilainen tulehdus ja lopulta vanha tuttavani iritti eli värikalvon tulehdus, joka tällä kertaa ehti sädekehään asti. Sädekehän tulehdus diagnoosina sairaslomatodistuksessa kuulostaa huomattavasti hohdokkaammalta kuin miltä se tuntuu. Oli pakko pysähtyä, aivan täysin. Ensimmäistä kertaa yrittäjänä koskaan olin virallisesti sairaslomalla, melkein kolme viikkoa, ja joulurauha oli taattu, kun mihinkään ei voinut hötkyillä.

Kun viimeisintä edeltävä tulehdus iski, kirjoitin ystävälle viestiin, että minulla on silmässä kovapäisten tulehdus. Puhelimen automaattinen tekstinsyöttö teki tepposet, mutta taisipa tuo sittenkin olla parempi kuvaus taudilleni kuin alkuperäinen eli kovakalvon tulehdus. Miten onkaan mahdollista, että todellinen pysähtyminen ja sisäänpäin katsominen lopulta onnistui vieläkin minulta vain pakon edessä, sitä olen tässä tuumaillut tovin jos toisenkin. Onneksi kovapäisilläkin on silti mahdollisuus oppia. Tällä kertaa uskoin viikoissa, aiemmin pakkopysähtyminen on kestänyt kuukausiakin.

Vain muutos on pysyvää

Tuossa edellä mainitussa Hellstenin kirjassa minulle kolahti täysillä ajatus arkisesta aherruksestamme hälyisenä, äänekkäänä ja kiireisenä markkinapaikkana, joka repii ihmisen irti itsestään ja heittää hyörinän ja tiimellyksen keskelle, hyörimään ja tiimeltämään itsekin. Markkinapaikan vastapainona ovat vuoret, joilla vallitsee hiljaisuus ja pysähtyneisyys. Vuorilla ei tapahdu mitään. Hellsten muistuttaa, että Jeesus Nasaretilainen vetäytyi usein vuorille halutessaan olla aivan yksin, sillä vuorilla hän sai yhteyden itseensä, syvyyteensä ja korkeampaan voimaan. Vuoret antavat perspektiiviä, mahdollisuutta katsoa asioita toisin.

Olen ymmärtänyt, että minunkin pitää välillä paeta vuorille, pois markkinapaikan hälystä. Ehkä seuraavalla kerralla jo osaan tehdä sen ilman pakkoa, sillä toisinaan on vain otettava etäisyyttä kaikkeen, oltava hiljaa, tullakseni taas siksi ihmiseksi joka olen ja nähdäkseni muut ihmiset sellaisina kuin he ovat. Kuten Hellsten kirjoittaa, ihminen joka ei lähde vuorille, lakkaa kasvamasta.

Sairaslomalla alitajuntani sai rauhan työstää asioita, jotka nyt alkavat näkyä elämässä jälleen kerran konkreettisina muutoksina, uusina suuntina. Olen kyseenalaistanut kaikkia olettamiani oikeita tapoja ja polkuja, itselleni asettamiani pakkoja ja ”ei koskaan” –asioita, tehnyt uuden unelmakartan ja laittanut asioita jälleen kerran tärkeysjärjestykseen. Olen viimeisen vuoden aikana kirkastanut itselleni elämäntehtävääni ja luonut paljon sellaista uutta, joka tarvitsee myös aikaa kypsyäkseen ja kehittyäkseen. Valmista ei tule koskaan. ”Vain muutos on pysyvää”, kuten Herakleitos jo aikana ennen ajanlaskumme alkua totesi.

*

Työyhteisöinnostamisen valmennuksen pilottiryhmien prosessit ovat loppusuoralla, samoin tällä erää viimeinen Innostusta arkeen –verkkokurssini. Kaikki tämä tehty työ hakee jatkolleen suuntaa ja saa muotonsa myös kirjassa, jota parhaillaan kirjoitan. Innostusta arkeensa ja samalla niitä tarpeellisia pysähtymisen hetkiä voi löytää kevään aikana vaikkapa vertaisinnostamisen ryhmästä, joka käynnistyy 17.2. ja kokoontuu viidesti tunnelmallisessa Hengähdys-tilassa Helsingin Kampissa. Mukaan mahtuu vielä muutama.

Ehkäpä tapaamme myös viikonloppuna Järvenpäässä Viisas elämä -messuilla? Omaa ständiä minulla ei siellä ole, kun sairasloma laittoi uusiksi tämänkin suunnitelman, hengailen mukana muuten vain, levollisesti, aistit avoimina.

Mitä innostus on ja miltä se tuntuu?

Laitoin tovi sitten matkaan Innostusta arkeen -verkkokurssin kahdeksannen päivän sähköpostin, jossa pohdittiin innostuksen ja hyvinvoinnin yhteyttä sekä hyvän elämän käsitettä, hieman kutsumustakin. Luulen, että olen ymmärtämässä jälleen entistä syvemmin, mitä innostus ja innostaminen ovat. Viime viikon aikana tällä oivallusten matkalla kanssani ovat kulkeneet paitsi verkkokurssin osallistujat, myös kanssaopiskelijat Naisyrittäjyyskeskuksen Uudistumisen tie – liiketoiminnan kehittäminen -koulutuksessa, jonka juuri aloitin, sekä Kulttuurikameleontit ry:n workshop-ohjaajat, joiden kanssa päivän verran sain pohdiskella ohjaajuutta innostamisena Art Against Racism -menetelmäopasta sivuten. Haluan nyt jakaa ajatuksia innostuksesta ja innostamisesta myös hieman täällä blogissani.

Hetki ennen hunajaa

”Mielihyvä ryöpsähtää kehoon ja aiheuttaa huumaantumisen kaltaisen tilan: lisää tätä!” Näin kertoi eräs sosiokulttuurisen innostamisen kurssini opiskelija innostuksen tunteesta. ”Innostus nostaa sykettä ja energiatasoa”, kuvasi hänen kurssikaverinsa. Innostuminen onkin aina vähän rakastumista, sellaista ihastuksen huumaa ja tunneryöppyä. Tuo innostuksen huikein hetki on siinä, kun kokee jotakin juuri nyt tai tietää pian kokevansa. ”Parasta ei ole hunaja, vaan hetki ennen hunajaa”, kuten Nalle Puh A. A. Milnen kirjassa toteaa.

”Se on kuin roihu, kun se syttyy, ja kaikki saavat siitä hetkestä jotakin”, rovaniemeläinen yrittäjä Matti Korva kuvaa innostusta ja innostamista Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjassa Innostus – myötämanipuloinnin aakkoset. ”Innostus on kirkkaan näkemisen hetki”, muusikko Olavi Uusivirta sanoo samassa kirjassa.

Tuota innostuksen huumavaihetta voi tosiaan kuvata monin sanoin. Se voi olla iloa ja riemua, kokemusta luovuuden virtaamisesta, halua ja rohkeutta heittäytymiseen, tohkeilua, syttymistä. Ihmisillä vaikuttaa olevan sisäsyntyinen tarve hakeutua tilanteisiin, jossa innostumista tapahtuu, onhan se niin positiivinen ja voimaannuttava tunne.

Oppimisen polttoainetta ja yhteyttä toisiin ihmisiin

Innostus on myös edellytys uuden luomiselle ja oppimiselle. ”Innostus on oppimisen polttoainetta”, kuten erään kurssin osallistuja kuvaili. Kukaan meistä ei olisi oppinut kävelemään eikä puhumaan, jollei innostus olisi vienyt meitä eteenpäin. ”Vau, tämä hommahan toimii, tätä lisää!” Ilman innostusta olisivat jääneet maailman kaikki suuret keksinnötkin syntymättä.

Kun työhön kuuluu esimerkiksi kouluttamista tai valmentamista, on innostuksen liekin sytyttäminen muissakin ihmisissä ja sen pitäminen kunnon roihuna työn ytimessä. Innostaminen on yhteisöllisten oppimisprosessien edistämistä ja ylläpitämistä, ja ilman innostusta eivät nämä prosessit etene eivätkä saavuta tavoitteitaan.

Innostus on parhaimmillaan arvostuksen, onnistumisen ja pätevyyden kokemista sekä voimaantumista ja itsenäisyyden tunnetta. Innostus on myös yhteyttä toisiin ihmisiin. Innostua voi toki yksinkin, mutta jaettuna innostuksen tunne kasvaa. Taitaapa koko sosiaalisen median suosio perustua osittain juuri tähän. Kun innostun vaikkapa luonnon kauneudesta, minulla ainakin herää halu jakaa tuo kokemus jonkun kanssa. Niinpä nappaan kuvan ja jaan sen Facebookissa ja Instragramissa: ”katsokaa nyt muutkin miten hurjan kaunis kukka!” Parhaimmillaan innostuksen yhteisöllinen voima on kuitenkin pitkäjänteisessä yhteisessä tekemisessä, innostamisen projekteissa.

P.S. 15 päivän Innostusta arkeen -verkkokurssi pyörähtää käyntiin seuraavan kerran lokakuun lopulla, tervetuloa mukaan silloin! Ennakkoilmoittautua voi jo nyt sähköpostitse anita[at]onnistus.net.

Lamppu, josta kaikki alkoi

2 kommenttia

Siitä jalkalampusta oli ollut puhetta jo jonkin aikaa ystäväni Tuija Koukkulan kanssa. Tuijalla oli joutilaana hieno Pentikin lamppu, jonka minä halusin. Helmikuun viimeisenä lauantaina koitti vihdoin päivä, jona suuntasin auton nokan kotoani Kellokoskelta Lahtea kohti ja lähdin noutamaan tuota lamppua.

Olemme tunteneet Tuijan kanssa toisemme yli parikymmentä vuotta. Ystävyys alkoi kirjekaveruudesta ja on pysynyt yllä kirjeiden jälkeen sosiaalisessa mediassa ja satunnaisilla tapaamisilla. Tuijalla on kaupallisen alan tausta ja minun ammatilliset juureni ovat nuoriso-, kulttuuri- ja järjestötyössä. Erilaisista taustoistamme huolimatta olemme vuosien varrella keskustelleet myös ammatillisista asioista. Itse jäin koukkuun sosiokulttuuriseen innostamiseen jo viime vuosituhannella, mutta myös Tuijaa on kiinnostanut jo pitkään tuo aihe ja lähestymistapa.

Tuona talvisena lauantaina, lampunnoutopäivänä, istuimme jälleen Tuijan keittiön pöydän ääressä ja sivusimme molempien senhetkistä työelämää. Minulla oli jossakin mielen pohjalla ajatuksenpoikanen siitä, että voisin hyödyntää jotenkin myös yrityksissä pitkää innostamisen kokemustani, joka on kertynyt oppilaitoksissa, järjestöissä ja kunnissa. Halusin enemmän kuin satunnaisia työhyvinvointiluentoja ja yksittäisiä workshopeja. Puhuimme siitä, miten Tuijalle tutussa yritysmaailmassa innostus oli alkanut nousta yhä enemmän esiin puheissa, ja ilmassa oli oivallusta siitä, millainen voima innostuksen liekin ylläpitämisessä onkaan paitsi työhyvinvoinnnin, myös yritysten tuottavuuden ja kilpailukyvyn kannalta. Olipa Haaga-Helian vetämänä käynnistymässä Innostuksen johtaminen -niminen hankekin. Totesimme, että innostamisen yhteisöllisiä prosesseja todella tarvittaisiin kaikenlaisissa työyhteisöissä.

Kumpikaan meistä ei muista, mikä oli se Tuijan huulilta kirvonnut lause, joka sai päässäni lampun syttymään, mutta sen me muistamme, että kovasti me molemmat innostuimme. Jotenkin vain saimme yhdessä kiinni siitä ideasta, mitä sosiokulttuurinen innostaminen työyhteisöissä voisi olla. Lupasin laittaa ajatukseni paperille ja toimittaa Tuijalle heti seuraavalla viikolla. Lähdin kotia kohti mielessäni huikea ilo, aavistus siitä, että tästä voisi seurata vielä jotakin mullistavaa.

Pari päivää pyörittelin mielessäni sanoja ja ajatuksia. Maanantaiaamuna soitin toiselle hyvälle ystävälleni, yhteistyökumppanilleni Johanna Vilénille ja aivan mahdottoman innostuneella puheenpulputuksella avasin hänelle koko jutun. Työyhteisöinnostaminen, sehän se on, kokonaisuus jota tajusin luoneeni vuosikausia. Hei, minähän olen ihan valmis työyhteisöinnostaja! Googletin työyhteisöinnostajaa ja työyhteisöinnostamista enkä löytänyt yhtään ainutta tulosta. ”Pitäisiköhän minun hakea tavaramerkkirekisteröintiä?” pohdin ääneen Johannalle, joka oli sitä mieltä, että todellakin pitäisi. Niinpä tuona päivänä, 2.3.2015 jätin tavaramerkin rekisteröintihakemuksen työyhteisöinnostaja-nimikkeelle.

Työyhteisöinnostamiselle tarvittiin enää vain tuotteistamista ja pilotointia. Kaikki välineet ja toimintamuodot olivat jo olemassa, kertyneet yli 15 vuoden työkokemukseni aikana. Tajusin kuitenkin, että minun oli tehtävä valinta: otanko riskin, hyppään tietämättä aukeaako laskuvarjo ja keskityn tähän täysillä vai tukeudunko varalaskuvarjoihin ja teen uutta vain puolella teholla. Päätin taas kerran hypätä.

Kirjoitin yrityksen kahden vuoden takaisen liiketoimintasuunnitelman kokonaan uudestaan ja tein kannattavuuslaskelmat. Hain ja sain Finnveralta pienen lainan, jotta saatoin keskittyä täysillä työyhteisöinnostamisen pilotointiin. Poistin yrityksen nettisivuilta kaiken ylimääräisen sälän. Keräsin lisää tietoa ja vahvistusta ajatuksilleni, muun muassa kävin Tuijan kanssa Innostuksen johtaminen –seminaarissa, josta seuralaiseni ansiokkaasti bloggasi.

Nyt, kesäkuun lopulla, takana on innostuksen ja epäuskon vaihtelua, liekin roihuamista ja sen hetkittäistä sammumistakin. Olen viettänyt monta huonostinukuttua yötä ja pääkipuista päivää, kun olen miettinyt mitä tästä tulee vai tuleeko mitään. Tänään tiedän, että kyllä tästä tulee, ihan vaikka mitä. Työyhteisöinnostamisen valmennusohjelman pilottiryhmiä on varmuudella toteutumassa kaksi ja lisää on tulossa. Ensi vuodelle ollaan jo kovaa vauhtia suunnittelemassa työyhteisöinnostajan koulutusta. Se helmikuun viimeisen lauantain automatkan iloinen aavistus on muuttunut todeksi: kyllä, tästä tulee oikeasti jotakin isoa ja mullistavaa!

Niin, sitä jalkalamppuahan lähdin silloin talvella Tuijan luota Lahdesta noutamaan. Sepä ei matkaani sillä reissulla lähtenytkään, kun kahvipöytäkeskustelussa päähäni syttynyt lamppu sai tuon toisen aivan kokonaan unohtumaan. Kovin kiitollinen olen kuitenkin tuolle tiensä meille myöhemmin lopulta löytäneelle jalkalampullekin, ilman sitä tämä kaikki olisi kenties jäänyt toteutumatta. Suuremmat kiitokset kuitenkin kaikille niille ihmisille, joiden kanssa olen saanut ajatuksia ja toimintatapoja tänä vuonna ja vuosien varrella työstää. Innostus on todellakin yhteisöllinen voima ja sillä on tapana tarttua!